Provinssihallien tuhkimotarinat
Kysyin kerran jääkiekkomieheksi tiedetyltä presidentti Sauli Niinistöltä, onko hänellä suosikkiseuraa kanadalaisissa NHL-joukkueissa, jääkiekon kotimaassa kun oltiin.
– Voi voi, kun minä en osaa kannattaa kuin noita Salon Palloilijoita, presidentti tunnusti.
Sanoin ymmärtäväni kyllä yskän; itsellenikin on pysynyt mysteerinä, miten jotkut vain valikoivat fanituksensa kohteita ilman minkäänlaisia kotiseutu- tai muita siteitä.
Oma jääkiekkojoukkueeni on pysyvästi synnyinkaupunkini Kuopion KalPa, vaikka Tampereellakin on vierähtänyt seitsemän vuotta ja Helsingissä jo parikymmentä.
Tänä keväänä tapahtui pieni urheilullinen ihme. KalPa löi ällikällä koko suomalaisen jääkiekkoyleisön ja eteni liigafinaaleihin asti. Edellisestä kerrasta ehti vierähtää jo 26 vuotta.
Saavutuksesta on kiittäminen paitsi itse joukkuetta ja valmennusta, myös omistaja Sami Kapasta. Entinen pelaajatähti pelasti kasvattajaseuransa konkurssin jälkeiseltä korpivaellukselta kiekkouransa tienesteillä – ja pelaamalla joukkueessaan itse.
Tie huipulle ei siltikään ollut helppo, ja matkalle mahtuu surkeita epäonnistumisenkin hetkiä. Ankeimpina aikoina yleisökin hylkäsi ja Niiralan montussa jouduttiin pelaamaan lähes tyhjille katsomoille.
Itse tarinasta värikkäät vaiheet tekevät tietysti vielä hienomman. Sattumoisin muuallakin Savossa jääkiekko kukoistaa nyt, kun mikkeliläisetkin pelaavat liigassa ja savonlinnalaiset veivät mestaruuden toiseksi korkeimmalla sarjatasolla.
Jääkiekko on maan ykkösurheilu, jonka ympärillä pyörivät isoimmat rahat. Mutta kaikkea ei voi ostaa suurilla seteleilläkään.
Joitakin vuosia sitten kävin katsomassa NHL-pelin paikan päällä Torontossa. Puitteet olivat komeat ja ottelussa paikallista lauantai-illan hockey-huumaa, meikäläisiä pelaajiakin isojen maailmantähtien seassa.
Silti jotain kattauksesta puuttui. Tuntui vähän samalta kuin hengettömällä Pasilan areenalla, jossa oluttuopin haku erätauolla on yleensä kiinnostanut itse peliä enemmän.
NHL-hallin piippuhyllyllä istuskellessani jouduin myöntämään, että tunnelman puolesta olisin mieluummin nukkavierussa Niiralan montussa jännittämässä, kun KalPa ja rakas arkkivihollinen, Jyväskylän JYP ottavat mittaa toisistaan.
Jos jääkiekkoliigassa väännettäisiin vuodesta toiseen Kanada-maljasta vain isojen kaupunkien rikkaiden suurseurojen kesken, ainakin oma kiinnostukseni sarjaa kohtaan hiipuisi.
Melkein joka vuosi jokin suurella sydämellä ja pienellä budjetilla pelaava maakuntien porukka kasvaa kuitenkin rumasta ankanpojasta joutseneksi. Tänä vuonna se oli Kuopion KalPa, jonakin toisena vuonna se on ollut Porin Ässät, Hämeenlinnan Pallokerho tai joku muu.
Ja hyvä niin. Hienointa lätkätunnelmaa kun ei löydä kuohuviinilasien kilinästä mahtipontisten areenoiden vip-aitioissa. Sen aistii parhaiten provinssien karuissa jääladoissa paksussa lihapiirakan tuoksussa ja toppatakkien kahinassa.