"Ei mittään hättää, Pekka"
Uimahallin suihkussa kaksivuotias kauhistuu kalpeiden, alastomien naisten riviä. Oudosti kaikuvat äänetkin hirvittävät.
Tyttö tekee klassisen neliraajajarrutuksen ja alkaa itkeä, vaikka altailla nautti uimisesta kuin saukko ainakin.
Kaksi iäkkäämpää rouvaa häiriintyy lapsen tunteenpurkauksesta.
Alkavat paasata, miten onnellista on, ettei enää tarvitse lapsia hoitaa.
Eikä lapsenlapsia varsinkaan.
”Kyllä olisi kamalaa, jos pitäisi vielä kakaroita paimentaa”, toinen pauhaa.
”Sääliksi käy niitä isovanhempia, jotka joutuvat lapsenvahdeiksi”, toinen jatkaa ja luo synkän katseen katraaseeni.
Käärin pikkuiseni pyyhkeisiin, ohjaan heidät pukuhuoneeseen.
Naisten kaakatus jää korviin kaikumaan.
Kotimatkalla mietin, oliko puheen takana tosiasiassa kaipausta, kaulan ympärille kiertyvien pienten käsien ikävää vai aitoa halua olla rauhassa ja nauttia aikuisesta arjesta, kukaties uuvuttavan pitkän ja raskaan työuran jälkeen.
Vai ääniyliherkkyyttä?
Sävy oli yhtä kaikki ikävä.
Kävi mielessä, mitenkähän innokkaasti rouvien jälkikasvu mahtaa kiiruhtaa vanhainkodin sängyn viereen, jos mummot joskus sellaisiin köllähtävät.
Sillä välittäminen ei verso itsestään, sitä pitää kylvää ja sitten vaalia.
Sukupolvien ja ylipäätään ihmisten välinen vuorovaikutus edellyttää aktiivisia toimia.
Torjutun on vaikea jakaa läheisyyttä ja laiminlyödyn oppia osoittamaan kiintymystä, olipa kyse lapsesta tai aikuisesta.
Keskustan vaalislogan Huolenpitoa huomennakin on monella tavalla osuva.
Se viittaa paitsi yhteiskunnan ehdottomaan velvollisuuteen pitää huolta kaikista, myös kansalaisten omavastuuseen itsestä ja lähipiiristä.
Siihenkin, että tämän päivän teoilla rakennetaan pohja huomisen huolenpidolle.
Keskustalainen huolenpito tarkoittaa myös edellytysten luomista sille, että ihmisillä on paitsi mahdollisuus ja oikeus myös voimavaroja huolehtia rakkaimmistaan.
On hurjaa, miten nopeasti opimme ajattelemaan, että yhteiskunta huolehtikoon kaikesta, mummon kyydeistä kirkkoon tai bingoon, pienten lasten hoidosta, koululaisten kasvatuksesta, vanhuksista ja sairaista.
Alamme kuvitella, että välittämiseen olisi virkanimike ja lähimmäisenrakkauden voisi ulkoistaa.
Että minä tässä nyt vain itseni huolehdin, elän omaa elämääni, kun olen asiani hienosti hoitanut.
Rupusakista huolehtikoon kasvoton yhteiskunta.
Mielialalääkkeiden menekki lisääntyy, kun unohdamme toisemme.
Sen, että tutkimusten valossa ihminen tulee kaikkein onnellisimmaksi, kun voi auttaa muita.
Juha Sipiläkin muistutti Tampereen vaalitentissä, että jokainen voi vaikuttaa muun muassa nuorten syrjäytymiseen aidolla välittämisellä.
Samalla kun kannustetaan yhteisvastuuseen, on tärkeää varmistaa, ettei kukaan putoa turvaverkkojen ulkopuolelle ja jää heitteille, ympäröipä häntä iso tai olematon läheisten piiri, olipa rahapussi pullea tai sen pohjassa reikä.
Yhtenä päivänä kuka tahansa voi olla avun varassa.
Toivoa sopii, että viikonloppuna valittavat kunnanvaltuutetut pitävät tämän mielessä ratkaisuja tehdessään.
Autossa 2-vuotias silitteli hellästi nukkevauvaansa, tyynnytteli tutuin sanoin: ”Ei mittään hättää, Pekka. Sinä oot minun ikioma Pekka.”
Kosteat kiharat tursusivat pipon alta.
Huolenpitoa riittänee huomiseksikin.