Sote suojaa pienet kunnat
Kunta on kansanvaltaisessa maassamme demokratian perusyksikkö. Kierrettyäni nyt puoluekokouksen jälkeen presidentinvaalien merkeissä yli sadassa tilaisuudessa, olen vakuuttunut siitä, että ihmiset haluavat pitää kiinni jokseenkin nykyisestä kuntakentästä.
Samat ihmiset, jotka keräävät luottamusta ja tuntevat vastuuntuntoa kyläyhdistyksissä, metsänhoitoyhdistyksissä, martoissa, yrittäjäyhdistyksissä, nuorisoseuroissa ja puolueen paikallisyhdistyksissä, ovat halukkaita vastaamaan ja pyörittämään kuntaa valtuutettuina, hallituksissa ja lautakunnissa. Kunta on heille ihmisten yhteisö.
Soten toteutumisen myötä varsinkin pienten kuntien kannalta talouden suurin epävarmuus poistuu rahoituksen siirtyessä valtiolle.
Kuntien on paljon helpompi ennakoida omaa talouttaan jäljelle jäävien ”lähitehtävien” hoitamisessa.
Juha Sipilän hallituksen eräs suurista saavutuksista soten ja maakuntahallinnon toteutuessa onkin se, että lähidemokratia Suomessa säilyy sen luontaisimmissa yksiköissä.
Suomessa on toteutettu joitakin todella suuria kuntaliitoksia, joissa joukko kuntia on liittynyt toisiinsa keskuskaupunkinsa ympäriltä.
Näissä kunnissa kuntavaaleissa suuri kysymys on, miten kaupungintalolla ajatellaan näistä liitosalueista ja niiden vanhoista kirkonkylistä.
Ihmisten tunne on se, että investoinnit kunnallistekniikkaan, kaavoitus ja palvelut keskitetään ruutukaava-alueelle, lähipalveluista ei huolehdita eikä liitoskuntien työpaikka-alueisiin satsata. Rakennuslupien myöntämisessäkin maaseudulle on paikoin paikallisia jarruja.
Tällaisia kuntia olisi uskallettava kehittää monikeskuksisina kuntina, joilla on selkeä strategia tehtävistä, jotka toteutetaan keskuksessa ja mitkä taas kirkonkylissä.
Ihmisten on syytä nyt vaaleissa huolehtia siitä, että liitosalueiden ääni kuuluu. Ihmisillä on oikeus päivittäisissä ja viikoittaisissa tarpeissaan lähipalveluihin.
Suurissa kaupungeissa ihmiset tiedostavat myös aiempaa paremmin, että voimakas keskitys sekä heikentää viihtyvyyttä, nostaa kustannuksia että kasvattaa vieraantumista ja turvattomuutta.
Helsinki sitä johtavine kasvuideologioineen on tässä ääripää. Keskuspuiston nakertaminen, Malmin lentokenttäalueen rakentaminen ja kaupunkibulevardiajattelu ovat esimerkkejä ideologiasta, jota ohjaa raskaimman rakennusteollisuuden bisnesajattelu.
Lopputuloksena on aikaisempaa ahtaampaa ja kalliimpaa asumista ympäristössä, jossa luontokosketusta ei saa ja jossa fossiiliset polttoaineet palavat.
Osa tätä kielteistä kehitystä on asuntolainoituksen vääristymä. Meillä myönnetään yhä jopa yli sadan prosentin asuntolainoja.
Yhä yleisempää tuntuu olevan, että asuntokaupat syntyvät vain sillä, että rahalaitos rahoittaessaan hanketta jättää suuren osan kauppahinnasta ns. yhtiölainaksi, jota asukkaat maksavat vuokran tapaan yhtiövastikkeessaan.
Tämä mekanismi ruokkii kustannusten nousua, kun asunnonoston kynnystä madalletaan eikä hinnan nousulle ole pidäkkeitä. Usein tällainen kehitys johtaa jossain vaiheessa kuplaan.
Yhdyskuntasuunnittelu ja kaavoitus ovat kuntien vastuulla – siksi näistä teemoista on syytä keskustella nyt.
Maaseutumaisissa kunnissa on otettu kiitoksella vastaan Sipilän hallituksen toimet rakentamisen helpottamiseksi. Niissä odotetaan mahdollisuutta poistaa ero vakituisen asunnon ja loma-asunnon väliltä.
Viime viikonloppuna kävin Hirvensalmella. Kertoivat, että heillä on reilut 2000 asukasta, kunnan talous on kunnossa ja velkaa on vain 300 euroa asukasta kohti. Lisäksi heillä on osa-aika-asukkaita parhaimmillaan jopa 20 000. He ovat myös loma-asukkaiden kunta.
Haluaisin nostaakin uudelleen esiin pääministerinä esittämäni vision kaksoiskuntalaisuuden mallin löytämiseksi.
Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja ja presidenttiehdokas.