Minusta tuli yksityisautoilija, vaikka en sitä halunnut

Ostin ensiautoni juuri ennen kuin täytin 21 vuotta. Elin siis autotonta elämää huomattavasti pidempään kuin moni ystäväni samoilta kyliltä, lähes kolme vuotta.

Olin vannonut, etten osta autoa, kunnes seinä tuli vastaan. Linja-autoilu kuritti kukkaroni nyörejä ja korona kadotti hetkeksi viimeisetkin vuorot.

Minusta tuli siis vasten tavoitteitani yksityisautoilija.

Kun aikuinen ihminen hyppää linja-autoon kotini lähimmältä bussipysäkiltä Pudasjärven ja Oulun rajalta, matka Rovaniemelle on 186 kilometriä ja hinta matkalle 34,50 euroa.

Jos samaan kyytiin hyppää jo linja-auto-asemalta Oulusta, 60 kilometriä aiemmin, hinta on 10 euroa vähemmän, vaikka istuttu matka lisääntyy.

Lyhyemmällä matkalla on melkein 30 prosenttia isompi hinta. Valitettavasti kiidän tuon saman matkan tarvittaessa halvemmalla jopa vuonna 2003 valmistetulla peltilehmälläni.

Hinta ei siis määräydy kuljetun matkan mukaan, vaan ihan linja-autoyhtiön omien kriteerien pohjalta. Tai näin minulle pari vuotta sitten linja-autoyhtiöstä vastattiin, kun ihmettelin kummallisia hintoja.

Linja-autoissa on edelleen myös kivikautiset pika- ja vakiovuoropysäkit, vaikkei linjojen matka-ajoissa juuri eroa olekaan.

Minun on turha huiskuttaa pikavuoron linja-autolle räntäsateessa vakiovuoropysäkiltä, vaikka näiden pysäkkien ainoa ero on, että toinen on valtatien laidassa neljä kilometriä kauempana kuin toinen. Molempiin pitää pysähtyä erikseen.

Melko erikoista, sanoisin. Mutta mitäpä minä tässä valitan. Minähän olen onnellisessa asemassa: kotini sattuu asettumaan niin mainiosti, että alle kymmenen kilometrin päästä kulkee jonkinmoinen julkinen liikenne. Moni kaverini toiselta laitaa Pudasjärveä saa vain haaveilla onnikan pakokaasuista.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos johonkin pitäisi tässä monipaikkaisessa maailmassa keskittää huomiota, niin liikkumiseen.

Mediassa yksityisautoilija saadaan helposti kuulostamaan välinpitämättömälle lurjukselle, vaikka auton omistaminen ei aina ole oma valinta tai laiskuutta.

Sen sijaan, että syyllistämme keskustelussa autoilusta, meidän pitäisi kääntää katse tulevaisuuteen: millä tavalla saamme julkisen liikenteen, kimppakyydit, monipaikkaisen työnteon ja opiskelun toimimaan niin, että emme tarvitsi niin paljoa yksityisautoja?

Millaista tukea bussiyhtiöt tarvitsivat, että ne voisivat tarjota riittävän edullisia matkoja?

Jos jotain pitää syyllistää, niin taajamassa asuvia ja työskenteleviä. Sieltä saattaa jopa löytyä ihmisiä, joille auto on vain mukava huvitus ja arjen luxus.