Tiitisen ehdotus tervehdyttäisi nimityskulttuuria
Eduskunnan entisen pääsihteerin Seppo Tiitisen työryhmä esitti tällä viikolla erityisen valintalautakunnan asettamista valmistelemaan ylimmän virkamiesjohdon nimityksiä.
Ehdotus voisi tervehdyttää nimityskulttuuria.
Tiitisen ryhmä teki useita ehdotuksia valtioneuvoston toiminnan kehittämisestä. Se hylkäsi Ruotsin mallin, jossa erilliset ministeriöt on yhdistetty yhtenäiseksi virastoksi.
Sen sijaan valtioneuvoston työn yhtenäisyyttä voitaisiin vahvistaa lisäämällä ministeriöiden yhteisiä käytäntöjä ja vahvistamalla pääministerin esikuntaa.
Muiden esitysten ohella Tiitisen ryhmä yritti vaivihkaa ratkaista poliittisten virkanimitysten ongelman.
Suomalainen nimityskulttuuri on tervehtynyt 1970-luvun hurjista vuosista, jolloin punamultahallitukset solmivat laajoja virkapaketteja sulle-mulle -periaatteella.
Ministeriöihin saatettiin rakentaa päällystakkijärjestelmiä, joissa demariosastopäällikköä vahtimaan nimitettiin keskustalainen apulaisosastopäällikkö tai päinvastoin.
Tällaiselle nimityskulttuurille saattoi olla perusteensa hyvinvointivaltion rakennusvaiheessa.
”Puolueeton virkamies” tarkoitti silloin useimmiten oikeistolaisen arvomaailman omaavaa henkilöä, joka pyrki pikemminkin jarruttamaan kuin edistämään hallitusten hankkeita.
Menettelyn haittapuolet kasvoivat kuitenkin ajan kuluessa kestämättömiksi.
Parhaat hakijat eivät vaivautuneet edes hakemaan virkaa, joka oli etukäteen läänitetty tietylle puolueelle.
Sittemmin virkapaketeista on luovuttu. Samalla hallitukset ovat omaksuneet käytännön, että esittelevä ministeri saa automaattisesti ehdokkaansa läpi valtioneuvostossa. Tämä on mahdollistanut uusien epäkohtien syntymisen.
Esittelevät ministerit ovat usein löytäneet huipputehtäviin oman puolueensa edustajan muotoilemalla viran pätevyysvaatimukset ja esittelymuistion vertailukriteerit mieluisimmalle ehdokkaalle sopiviksi.
Tiitisen työryhmä pyrki ratkaisemaan poliittisten virkanimitysten ongelman mainitsematta itse ongelman nimeä.
Tiitisen työryhmä pyrki ratkaisemaan poliittisten virkanimitysten ongelman mainitsematta itse ongelman nimeä.
Se viittaa siihen vain kautta rantain pitämällä ongelmallisena, että ”valtion ylimmän virkamiesjohdon rekrytoinnissa käytännöt vaihtelevat eri ministeriöissä.
Kysymys on substanssiosaamisen ja johtamiskyvyn erilaisista painotuksista valintaa tehtäessä”.
Tiitisen ryhmä ehdottaa erillisen valintalautakunnan asettamista valtioneuvostoon.
Sen tehtävänä olisi arvioida yhtenäisin kriteerein virkaa hakeneiden henkilöiden johtamiskykyä ja antaa lausuntonsa nimitysasiaa esittelevälle ministeriölle.
Lautakunta koottaisiin muutamista johtavista virkamiehistä, minkä lisäksi siihen kuuluisi oikeuskanslerin viraston kansliapäällikkö ja hallinnon ulkopuolinen henkilöstöjohtamisen asiantuntija.
Hakijoiden substanssiosaamisen arviointi ja nimitysehdotuksen tekeminen jäisi edelleen esittelevän ministeriön eli ministerin vastuulle.
Ylimmän virkamiesjohdon nimitykset joutuisivat tällä tavoin korkean tason asiantuntijaraadin syyniin ennen kuin ministeri voisi viedä ehdotuksensa koko valtioneuvoston käsittelyyn.
Tämä olisi omiaan estämään ainakin härskeimmät poliittiset virkanimitykset.
Sopiva puoluetausta ei riittäisi nimitysperusteeksi, ehdokkaalta vaadittaisiin lisäksi vähintään kelvollista johtamiskykyä.