Poliitikkojen turvallisuus kuuluu demokratiaan
Poliitikkojen turvallisuus nousi viikonvaihteessa julkiseen keskusteluun, kun valtiovarainministeri Petteri Orpo ja sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattila kertoivat joutuneensa häiriköinnin kohteeksi sosiaalisessa mediassa.
Yhteistä Orpon ja Mattilan tapauksissa on, että häiriköinnin kohteeksi ovat joutuneet ministereiden lisäksi heidän perheenjäsenensä.
Ilmiö ei ole uusi. Viime vuonna käräjäoikeus antoi tuomionkin pääministerin puolisolle ja parille kansanedustajalle soitetuista uhkaussoitoista.
Uhkailut ja häiriköinti eivät ole aina jääneet sanojen tasolle. Vuonna 2015 valtiovarainministeri Alexander Stubbin kodin ikkunoita ammuttiin ilmakiväärillä.
Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen kertoi viime viikolla, että muutama vuosi sitten poliisi onnistui estämään poliitikkoihin kohdistuvan väkivaltaisen iskun.
Julkisuuteen tulleet tai tuomioihin johtaneet tapaukset ovat vain jäävuoren huippu. Näkyviä poliitikkoja, varsinkin ministereitä on uhkailtu kautta aikojen.
Ilmapiiri oli edellisen kerran todella kärjistynyt 1990-luvun laman aikoina. Nyt vihaa ja uhkauksia vuodatetaan erityisesti niiden poliitikkojen päälle, jotka ovat ottaneet näkyvästi kantaa pakolaiskriisiin ja maahanmuuttopolitiikkaan.
Viranomaisten pysyväisohje poliitikoille on ollut, että uhkauksista ei kannata kertoa julkisuudessa. Kertominen yllyttäisi vain uusia häirikköjä liikkeelle.
Viranomaiset pyrkivät seulomaan vain vakavimmat uhkailut tarkempiin tutkimuksiin. Toistaiseksi tämä linja on toiminut hyvin ja vakavalta poliitikkoihin kohdistuvalta väkivallalta on säästytty.
Toivottavasti talouden piristyminen vähentää osaltaan sellaista häiriköintiä, jonka taustalla on taloudellinen ahdinko.
On esitetty erilaisia arvioita siitä, miksi poliitikkoihin kohdistuva kielenkäyttö on kärjistynyt. Kansan Uutisissa arvioitiin maanantaina, että taustalla olisi taloudellisen eriarvoisuuden kärjistyminen vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.
Yhtä hyvä selitys saattaa olla yleisen kielenkäytön raaistuminen viime vuosina. Käännekohtana nousee väistämättä esiin perussuomalaisten vaalivoitto 2011. Sen myötä eduskuntaan nousi kansanedustajia, joiden kielenkäyttö koettiin luvaksi sylkeä erivärisiä lapsia kadulla.
Poliitikkojen uhkailu ja häirintä ovat pidemmän päälle uhka demokratialle. Kuka enää uskaltaa pyrkiä kansanedustajaksi, jos tehtävän luontaisetuihin kuuluu myös perheenjäseniin kohdistuva henkinen terrori?
Toivottavasti talouden piristyminen vähentää osaltaan sellaista häiriköintiä, jonka taustalla on taloudellinen ahdinko.
Poliitikoillakin on oma vastuunsa häiriköinnin torjunnassa. He voivat näyttää esimerkkiä kohtelemalla toisiaan kunnioittavasti. Eduskunnan remontin valmistuminen tarjoaisi sopivat puitteet tällaiselle ryhtiliikkeelle.
Sekin voisi auttaa, että jokaisen kansanedustaja edellyttäisi omilta kannattajiltaan asiallista käyttäytymistä sosiaalisessa mediassa.