"Jos se on lehdessä, se ei ole totta" – vai miten se meneekään?
Yhdysvaltalainen Nobel-kirjailija John Steinbeck panee romaanihahmonsa sanomaan näin: ”Jos se on lehdessä, se ei ole totta.”
Suomessa on – onneksi – totuttu sanomaan päinvastoin: ”Lehessä oli” – ja siis varmaankin totta.
Mutta myös suomalainen media saa tosissaan vaalia luotettavuuttaan.
Suomeenkin ovat rantautuneet internetin myötä valeuutissivustot, joiden jutut eivät kestä kriittistä tarkastelua. Aina niissä ei ole päätä eikä häntää.
Itseään arvostava media tekee selkeän eron valeuutisointiin. Silti valesepitykset jyrsivät kaiken median luotettavuutta. Valheet leviävät, ja aina joku uskoo.
Myös arvostetun median toimintatavoissa on sokea piste: keskustelupalstat.
Kaikki eivät niitä enää julkaisekaan, ja useimmat sensuroivat palstojaan. Silti niissä pääsee julki vihapuhetta, tarkistamattomia tietoja ja valheitakin – sellaista, mitä painetun lehden mielipidepalstoilla ei ikinä julkaistaisi.
Tätä menoa ei voi perustella sananvapaudella.
Myös kilpailu siitä, kuka ehtii ensimmäisenä, uhkaa luotettavuutta.
Se voi johtaa tarkistamattomien tietojen julkaisuun. Käsiin saatu luonnos tai vahvistamaton tieto tuo ehkä uutisvoiton – mutta nakertaa luotettavuutta, kun asioita joudutaan korjailemaan.
Ja yleisöä hämää, että oikaisut ja tarkennukset tehdään usein vaatimattomasti ja niin, että virheen onkin oikeastaan tehnyt joku muu kuin media.
Myös suomalainen media saa vaalia tosissaan luotettavuuttaan.
Nopeuden merkitystä korostaa journalistin ohjeiden periaatelausuma.
Sitä tulkitaan niin, että tiedon ensimmäisenä julkaisseen median nimi on uutista lainattaessa pantava otsikkoon. Kaikki jahtaavat tätä, vaikka kyse onkin enemmän mainoksesta kuin olennaisesta tiedosta.
Toimittajan persoonan korostaminenkin voi uhata faktoja. Vanha totuus on, että kovemman jutun saa, jos ei liikaa tarkistele. Ja sopii kysyä, miksi toimittaja haastattelee toimittajaa? Onko toimittaja paras asiantuntija? Eikö pitäisi ottaa selvää heiltä, jotka todella tietävät? Myös ”analyysit” voivat hämärtää luotettavuutta. Ovatko ne mielipiteitä vai faktoja?
Mediaa sanotaan neljänneksi valtiomahdiksi. Valtiomahdin vastuuta sillä ei tosin ole.
Median kannalta tilanne on etevä. Varjopuoli on, että se voi tehdä mediasta omahyväisen.
Median pitäisikin uskaltaa toteuttaa ”vallanpitäjien vahtikoiran” tehtävää myös itseensä, varsinkin kun se nykyisin pyrkii yhä enemmän itse osapuoleksi.
Esimerkki itsetyytyväisestä asenteesta on Julkisen Sanan Neuvosto.
Kustantaja- ja toimittajajärjestöt ovat perustaneet sen. Neuvostossa on 14 jäsentä. Yhdeksän heistä edustaa viestimiä (siis mediaa), viisi ”yleisöä”. Viestimien edustajat valitsee JSN:n kannatusyhdistys. Yleisön edustajat valitsee Julkisen Sanan Neuvosto itse.
JSN laatii medialle säännöt. Sitten se tulkitsee niitä. Tätä menoa nimitetään ”itsesäätelyksi”. Jossain muussa yhteydessä voisi sanoa, että onpa pantu pukki kaalimaan vartijaksi.
Sanomalehtiviikon alkaessa onkin syytä toivoa medialta kriittisempää otetta myös itseä kohtaan. Tavoitteenahan pitää edelleen olla:
”Se oli lehessä” – ja siis varmaankin totta.