Muuttuuko Suomi?

07.02. 04:00

Tämän vuoden ensimmäiset vaalit ovat ohitse. Kun kyse on henkilövaalista, on varottava tekemästä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Myös suomalainen kaksivaiheinen vaalitapa korostaa etenkin toisella kierroksella henkilöasettelua tavalla, joka voi viedä huomion ehdokkaiden toisarvoisiin ominaisuuksiin politiikan pohjavirroista piittaamatta.

Tätä presidentinvaalia voi kuitenkin pitää monella tapaa yleispoliittisesti merkittävänä. Tuloksessa ja sen tekijöissä on monia osa-alueita, joilla lienee vaikutusta jatkossakin valintoihin.

Ensimmäisen kierroksen huomiot keskittyvät demareiden syvenevään kriisiin, perussuomalaisten kautta kulkeneen protestin laimenemiseen ja keskustan elpymiseen.

Merkittävää on sekin, että ylivoimaiseksi jo ensimmäisellä kierroksella rankattu Sauli Niinistö ei lopulta ollut ylivoimainen.

Vihreiden Pekka Haaviston nousu ei demarien lamaannuksen – ja Haaviston nostattaman aidon kansanliikkeen heräämisen – jälkeen ollut jättiyllätys.

Vaalien toisella kierroksella monet tunsivat itsensä ehdokkaan suhteen kodittomiksi. Se ei sinällään ole uutta.

Aiemmasta poiketen vastakkain ei ollut oppositio–hallitus-, vasemmisto–oikeisto- tai mies–nainen-paria. Vastakkain ei saatu myöskään erilaisia EU-kantoja tai maaseutu–kaupunki-akselia.

Merkittävää on kuitenkin se, että vaaliin tuli sukupolvien kohtaamisen luonne.

Vaikuttamaan pyrki nyt näkyvästi sukupolvi, joka on toistaiseksi vähät piitannut politiikan suunnasta eikä ole nähnyt kansalaisvaikuttamisen merkitystä. Sen herätti viime eduskuntavaalien käännös oikeaan, arvoilmapiirin kiristyminen ja väitän sen saaneen vauhtia myös markkinatalouden ongelmista, jopa kriisistä.

Se, että tuo sukupolvi on pääosin kaupunkilaista ja aiempaa koulutetumpaa on tässä kohtaa toisarvoista. Tämä heijastaa suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutosta – ei poliittista valintaa.

Mielenkiintoisinta on se, että niin monella poliittinen koti on puntaroinnissa. Äänestäjien voimakkaasta liikkumisesta on tullut luonnonlaki, joka puolueiden on pakko ottaa paremmin huomioon.

Me keskustalaiset voimme myös laskea itsemme vaalien voittajiin. Vaikka toinen kierros jäi täpärästi haaveeksi, oli nousu viime kevätkesän kaaoksesta pysähdyttävä.

On ilman muuta selvää, että suurin ansio tästä kuuluu raivokkaasti kiertäneelle ja uudella ilmeellä kampanjoineelle Paavo Väyryselle.

Tiedot keskustan järjestöväen nuukahtamisesta osoittautuivat myös vääriksi ja suuresti liioitelluiksi. Usko ja tahto palasivat puolueeseen. Tästä Paavolle vilpitön, iso kiitos.

Keskustan kannalta vieläkin ratkaisevampi koitos on silti edessä. Kunnallisvaaleissa ratkaistaan viimeistään, voiko tämä hallitus ja tämä eduskunta jatkaa näissä olosuhteissa.

Keskusta on tehnyt hyvää työtä oman kuntavaihtoehtomme rakentamisessa. Kokoomus saatiinkin presidentinvaalissa saarrettua vallanhakuisen keskittämispolitiikkansa vangiksi.

Yhtä selvä poliittinen rintama on muodostumassa hallituksen tahdottoman talouspolitiikan suuntaan. Hallituksen toimenpiteet kestävän kasvun ruokkimiseksi ovat olemattomia ja todellisiin rakenneongelmiin – kuten työelämän ristiriitoihin ja työuran pituuteen ei uskalleta puuttua.

Velkaantumista ei näillä toimilla pysäytetä eikä työpaikkojen määrää käännetä kasvuun. Suunnan on nopeasti muututtava, jos aiomme selvitä tulevaisuudesta jalkojen kastumatta.

Vaalitulosta on silti rohjettava arvioida myös realistisesti: voitosta huolimatta suuruuden aikoihin on vielä matkaa.

Kokoomukselle voitto saattoi olla Pyrhoksen voitto, kulminaatiopiste. Merkit maailmalta ja meiltä viittaavat enemmänkin siihen, että jyrkintä markkinaliberalismia talouden ja politiikan perustana kyseenalaistetaan voimakkaasti. On synnytetty ahneuden markkinat, jossa oikeistolaisella politiikalla on ollut vahva panos.

Occupy Wall Street -liike saattaa tuntua nyt vieraalta, mutta jo lääkärikeskus Mehiläisen verottomat miljoonavoitot muistetaan kipeämmin. Kaiken taustalla on sittenkin jokaisen huoli oman työn jatkuvuudesta ja politiikan on löydettävä tähän parempia vastauksia ja ratkaisuja.

Sosialidemokratia on vaikeuksissa. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista seurannut valtakrapula ei ole pakottanut liikettä uudistamaan.

Demareilta jäävää keskusta-vasemmistolaista tilaa on monessa Euroopan maassa valtaamassa uusi keskusta tai uusi vihreä liike. Itse näen suomalaisen, alkiolaisen keskustan uuden nousun suunnan juuri tällä alueella. Siinä ei ole ideologisille juurillemme mitään vierasta.

Se edellyttää reipasta keskustelua ja itsearviointia linjastamme, kuten Pekka Perttula hiljan kirjoitti. Toisin kuin presidentinvaalin toisella kierroksella, porvarilliseen kokoomukseen on tehtävä selvä pesäero ja omaan talouspolitiikkaan pitää luoda erottuva, yrittäjyyttä, vihreää kasvua ja työllisyyttä edistävä linja.

Peruskysymys omasta paikastamme on yhä paikallaan: teemmekö muutoksia pysyäksemme vallassa vai haluammeko valtaa tehdäksemme muutoksia?

Timo Kaunisto

keskustan

varapuheenjohtaja