Kirkkaampia tienviittoja

27.01. 04:00

”Nyt käydyt vaalitkin osoittivat vanhan totuuden: keskustankin tulevat kohtalot ratkaistaan yhä enemmän etelän suurissa kaupungeissa ja pääkaupunkiseudulla.” Arkistokuva: Jari Laukkanen

Olin Paavo Väyrysen vaalijuhlassa Helsingissä. Se pidettiin Finlandia-talossa. Vaikka joku epäili ennen tilaisuutta väkimäärän saattavan jäädä pieneksikin, pessimistit pettyivät. Kaikki eivät mahtuneet suureen saliin istumaan.

Kannatti tulla.

Väyrysen puhe oli upea. Siinä oli valtiomiesmäistä näkemystä ja rohkeutta. Siinä oli keskustalaista aatetta. Siinä oli suuria visioita.

Ajattelin, että ei kykene Sauli Niinistö toisella kierroksella tällaiseen, ei lähimainkaan. Samalla surin, että Väyrynen ei pystynyt vaalikamppailun keskusteluissa tuomaan esiin ”ihmiskuntapolitiikkaansa”. Syy oli ennen muuta toimittajien. Samojen saivartelujen jankkausta illasta toiseen.

Panenpa tähän joitakin kohottavia Väyrysen ajatuksia:

”Ihmiskunta on ajautumassa umpikujaan, kun kasvava määrä ihmisiä pyrkii yhä korkeampaan aineelliseen elintasoon eli kuluttamaan yhä enemmän. Tällaiseen menoon eivät luonnonvarat riitä, eikä elinympäristömme tätä kestä. Ihmisen talous on sopeutettava luonnon talouteen.”

”On kehitettävä uutta ympäristöystävällistä tekniikkaa. On turvauduttava nykyistä enemmän uusiutuviin luonnonvaroihin. Kaikkia raaka-aineita on säästettävä ja kierrätettävä. Elinympäristöä on varjeltava. Tulevaisuuden suunta on hajautettu ja luonnonmukainen tieto- ja sivistysyhteiskunta.”

”Keskusta toimii hajautuksen puolesta sekä aluekehityksessä, päätöksenteossa että talouselämän rakenteissa. Tämä on luonnontaloudellisesti, yhteiskunnallisesti ja myös taloudellisesti kestävää kehitystä.”

”Koko maailmassa on saatava aikaan muutos, johon me alkiolaiset olemme kautta aikojen pyrkineet: on painotettava henkisiä, hengellisiä ja yhteisöllisiä arvoja materialismin ylivaltaa vastaan. Ihmisten on opittava hakemaan tyydytystä muusta kuin kasvavasta kulutuksesta.”

Väyrynen on ikään kuin kirkastanut keskustan tienviittoja. Poliitikkomme sanovatkin: ”Tästä on nyt hyvä jatkaa.”

Mutta mitä tämä kaikki voisi olla käytännössä?

Arvojen korostamista materialismin ylivaltaa vastaan. Vähäosaisten puolustamista. Taistelua sen puolesta, että päätösvaltaa ei viedä liian kauas. Tasa-arvon vahvistamista. Työtä siihen, että Suomessa olisi tulevaisuudessakin elävä maaseutu ja elinvoimaiset maakunnat. Kestävän kehityksen nostamista taas esityslistalle. Ja muuta sellaista.

Ja sehän jokaisen järjestöihmisen on syytä huomata, että on oltava vielä ahkerampia. Jos olemme rehellisiä, emme voi nytkään lyödä rintoihimme. Tehdäänpä vaikka ajatusleikki: Olisimmeko pystyneet vielä parempaan, jos olisimme etukäteen tienneet, että lopullinen ero on vain 1,3 prosenttiyksikköä?

Sellainen ero olisi revitty kiinni vaikka äänestysprosenttia nostamalla.

Niinpä kunnallisvaalityöhön on nyt ryhdyttävä, kun rauta on kuuma. Ehdokkaita hakemaan. Kannanottoja tekemään. Vaaliohjelmia pohtimaan. Lehtikirjoituksia laatimaan. Valistusta antamaan.

”Maakuntien Suomessa” Väyrysen kampanjan jäljiltä on vain otollista maaperää. Se odottaa kylväjäänsä. Mutta sellaista kehitystä on tarkasti varottava, jonka myötä keskusta voitaisiin sysätä taas vain maaseudun puolueeksi.

Nyt käydyt vaalitkin osoittivat vanhan totuuden: keskustankin tulevat kohtalot ratkaistaan yhä enemmän etelän suurissa kaupungeissa ja pääkaupunkiseudulla.

Vaikka keskusta olisi suurin puolue maassa mutta pääkaupunkiseudulla merkityksetön, se tölväistään mediassa ja pääkaupunkilaisen mielessä yhä usein maaseudun ja syrjäseutujen etujen ajajaksi, muukalaiseksi stadissa. Sitä pidetään omituisena maalaisserkkuna, joka oikeastaan voisi painua takaisin pelloilleen.

Selvää on sekin, että keskustaa ei oteta samalla tavalla tosissaan valtakunnallisena vaikuttajana kuin muita suuria puolueita, jos sillä ei ole riittävää jalansijaa Helsingissä ja muualla pääkaupunkiseudulla.

Samalla tavalla, kun Paavo Väyrynen lupasi olla koko Suomen presidentti, ”koko kansan Paavo”, samalla tavalla keskustan on oltava Koko Kansan Keskusta.

Tässä on tekemistä niin maakuntien kuin Helsingin ja Uudenmaan keskustaväelläkin.

Politiikan on oltava yhteistä.

Hyvä esimerkki on suhtautuminen pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan kasvuun. Sitä on rohjettava vastustaa, kun se menee liiallisuuksiin. Raju kasvu nostaa yhä asumisen hintaa, vie verovaroja liikenteen jätti-investointeihin, aiheuttaa sosiaalisia ongelmia ja ympäristöhaittoja. Samaan aikaan muutto varastaa maakuntien voimavaroja, autioittaa maata ja jättää rakennettua kansallisvarallisuutta vaille käyttöä.

Oikean politiikan tekoa ei tarvitse arkailla. Historia osoittaa, että keskusta on saavuttanut parhaat vaalituloksensa etelässäkin juuri silloin, kun on pysynyt johdonmukaisesti linjallaan. Jos se horjuu, se häviää.

Juha Mauno