Suurvaltapolitiikka vei Kekkosen ja Tannerin erilleen

27.09. 18:00

Lasse Lehtinen osoittaa, että Urho Kekkosen ja Väinö Tannerin hengenheimolaisuus kesti vain hetken välirauhan aikana. Kuva: Jari Laukkanen

Tohtori Lasse Lehtisen mukaan toisen maailmansodan suurvaltapolitiikka ja siihen kytketty Suomen kohtalo veivät Maalaisliiton nousevan poliitikon Urho Kekkosen ja Sdp:n mahtimiehen Väinö Tannerin erilleen tavalla, joka oli ”katkera ja lopullinen”. Välirikko tapahtui jo jatkosodan loppuvaiheessa ja sodan päätyttyä.

Tiistaina julkistettuun vuosien 1943-1944 Väinö Tannerin päiväkirjaan laatimassaan artikkelissa Lehtinen osoittaa, että talvisodan jälkeen Kekkonen ylisti 12.3. 1941 Tanneria Helsingin Sanomissa tämän 60-vuotispäivän johdosta ”realiteettien miehenä”.

Kekkonen kirjoitti, että ”Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla”.

Miesten välinen eripura kuitenkin alkoi jo jatkosodan loppuvaiheessa, jolloin Kekkonen aloitti ulkopoliittisen uudelleen orientoitumisensa. Sodan jälkeen Tanner vastusti ankarasti Suomen uutta idänpolitiikkaa, Paasikiven-Kekkosen -linjaa.

Tanner toimi ulkoministerinä talvisodan syttyessä marraskuussa 1939, ja hän jatkoi kauppa- ja teollisuusministerinä vuosina 1940-1942. Jatkosodan aikana hän erosi vuonna 1942 ministerin tehtävästä Neuvostoliiton vaatimuksesta.

Tanner erosi politiikasta sodan jälkeen, mutta palasi takaisin eduskuntaan 1950-luvun alussa.

Hänestä tuli Sdp:n puheenjohtaja vuonna 1957. Kekkonen valittiin presidentiksi vuonna 1956.

Tanner Sdp:n puheenjohtajana tulehdutti Sdp:n ja presidentti Kekkosen välit kunnes Tanner luopui puheenjohtajuudesta vuonna 1963.

Kun Tanner kuoli huhtikuussa 1966, Kekkonen ei mennyt hautajaisiin, vaan lähetti paikalle adjutanttinsa ja seppeleen.

TIMO MIKKILÄ

Suomenmaa/Helsinki