Kysymyksen ydin on Santeri Alkio (1862-1930) ja alkiolaisuus. Alkio itse kuvaa saamiaan aatteellisia vaikutteitaan Pyrkijässä vuonna 1916. Siinä hän kertoo, että Agathon Meurman (1826-1909) oli hänen "mielikuvituksensa jättiläinen" 1880-luvulta alkaen. Virikkeenä olivat Meurmanin suomentamat ja Alkion lukukirjaksi tulleet J. V. Snellmanin (1806-1881)kirjoitukset. Snellmanista oli tullut "jo verrattain varhain" sellainen persoonallisuus, jota "en ole halunnut enkä tuntenut pystyväni arvostelemaan".

Kolmas Alkion kunnioittama henkilö oli Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen; Alkio oli 17-vuotias, kun ihmisyyden ja kansallisuuden yhteensovitusta tutkinut Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879) ilmestyi. Samoihin aikoihin 1878 ilmestyi kansallisen liikkeen arvomaailman 47 painoksena suomalaisille tutuksi Paavo Kajanderin kunnollinen käännös Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta.

Alkion kunnioitus Meurmania ja Yrjö-Koskista kohtaan säilyi silloinkin, kun poliittiset tiet erkanivat. Meurman, tämä vanhemmiten konservoitunut ”Kangasalan karhu", oli Alkion nuoruuden aikaan talonpoikaissäädyn kuulu johtaja. Agathon oli saanut kosketuksen kansallisuusaatteeseen ja sen suuren eurooppalaisen taustanimen J. G. Herderin (1744-1803) aatemaailmaan jo varhaisemmin, mm. enonsa Adolf Ivar Arvidssonin kautta. Yleensä Suomen kansallisuusliikkeen tulkinta johdetaan Snellmanin kautta Hegeliin, mutta oleellisesti tärkeämpi nimi on kuitenkin Herder. Hän muun muassa joko kehitti tai tulkitsi uudelleen keskeiset käsitteet ihmisyys, sivistys, kansa ja kansansivistys.

Snellman oli kansallisuusaatteen etevin herättäjä ja edustaja Suomessa, mutta juuri Hegel-taustan vuoksi myös osittain ongelmallinen. On esimerkiksi tärkeä tunnistaa, että Herderin perintöä hyväksi käyttävä Hegel teki yhden kauaskantoisen hyppäyksen. Kun Herder korosti kansaa ja suhtautui epäluuloisesti keskittyneeseen valtaan, nosti Hegel valtion itsensä absoluutin töiksi, mutta tunsi puolestaan epäluuloa kansaan ja kansalaisyhteiskuntaan. Painopiste siirtyi näin Herderin kansasta ja kansakunnasta Hegelin kansallisvaltioon tavalla, joka heijastuu myös Suomeen. Edellinen perustelee pohjoismaista kansaan, kansalaisyhteiskuntaan, laajaan osallistumiseen ja vähemmistöjen suojaan perustuvaa demokratiaa. Jälkimmäinen avasi tien vahvaan valtioon ja kansasta irtautuvaan harvainvaltaan. Yhdet päätepisteet olivat Euroopan historian 1900-luvun synkimmät hirmuvallat.

Herderin ajattelu, mutta erityisesti sen vaikutushistoria on uraa uurtava. Hänen panostaan pidetään suurena tai "valtavana" mm. kielen filosofian, tulkinnan teorian (hermeneutiikan), mielen filosofian, lingvistiikan ja antropologian synnyn, estetiikan sekä historian, politiikan ja uskonnon filosofian kehitykselle.

Monet 1800-luvun filosofit kehittivät omissa töissään Herderin ideoita; Stanford Encyclopedia of Philosophyn Herder -artikkelissa mainitaan Hegel, Schleiermacher, Dilthey ja jopa J. S. Mill. Sama sanakirja pitää Herderin poliittista ajattelua liberaalina, tasavaltalaisena, demokraattisena, tasa-arvoa kannattavana sekä kansallisuuksien kehityksestä ja niiden vuorovaikutuksesta nousevasti kosmopoliittisena. Herder rakensi ajattelunsa yksilön, kansan ja ihmiskunnan kolmisointuun. Hän oli solmukohta monille ajatuksille, jotka sittemmin levisivät kaikissa eurooppalaisissa kansallisuusaatteissa, yhtenä haarana grundtvigilaisuus ja venstre Tanskassa ja jotka suomalaisuusliikkeen kautta päätyivät myös alkiolaisuuteen. Ajattelussa on osia, joihin on enää vaikea päästä kiinni, mutta myös niitä, jotka välittyivät keskustan ohjelmaan ja jotka tunnistan myös oman poliittisen ajatteluni kulmakiviksi. Näitä ovat erityisesti:

–käsitys kulttuurista ja yhteiskunnasta jatkuvan muutoksen tilana,

–kehityksen, edistyksen ja jatkuvan uudistuspolitiikan tarve,

–arvostava käsitys kansasta ja kansan jäsenten tasa-arvoisuudesta

–tasavalta ja kansalaisten osallistumiseen perustuva kansanvalta

–sivistys tienä ihmisyyteen

–ihminen, kansakunta ja ihmiskunta kolmena ajattelun kiintopisteenä

–ihmisyyden edellytysten (hyvinvoinnin) edistäminen sekä politiikan ja lainsäädännön että kasvatuksen ja sivistyksen keinoin.

Seuraavassa muutama luonnehdinta Herderin kansallisuusliikkeeseen tuomista, Alkion omaksumista ja edelleen ajankohtaisista ajatuksista.

Edistys. Herderin päiviin yhteiskuntaa oli pidetty staattisena ja korkeintaan hitaasti muuttuvana. Herder oli ensimmäisiä, jotka tunnistivat kulttuurin ja yhteiskunnan jatkuvan muutoksen. Käsitys historiasta jatkuvana edistyksenä saa herderiläisen kaunokirjallisen ilmaisunsa 25-vuotiaan Alkion romaanin Teerelän perhe johdannossa: "Vihdoinkin alkaa aikakausien välinen taistelu asettua ja myrskyävät intohimot löytävät uomansa. Minkä kuohuva elämä on tuominnut väistymään, se aikansa taisteltuaan hiljaa ja meluttomasti asettuu lepomättäälleen. Mikä elää, sitä vie vauhti eteenpäin, mielessä ainaisen edistymisen ajatus." Tästä maailmankuvasta kasvaa pysähtyneisyyttä ruoskiva asenteellinen uudistaja; toisaalta kumousta ajamalla saadaan hänen mielestään kyllä aikaan kumous, mutta ei edistystä eikä kansanasian voittoa.

Ihmisyys. Herder ajatteli, että historiassa on vaiheittain ja takaiskuinkin tunnistettavissa kehitys kohti yleistä humaniteettia eli ihmisyyttä. Kysymys ei ole lainalaisesta tapahtumasta, vaan enemmänkin ihmisille annetusta mahdollisuudesta. Kasvun suunnasta ja sisällöstä ihmiset ovat itse vastuussa. Ihmisyydellä Herder tarkoitti suurempaa järkevyyttä, mutta myös pyrkimystä vapauteen sekä Billigkeit'ia, suurin piirtein oikeudenmukaisuutta ja kohtuullisuutta. Humaniteetti toimi vastavoimana toiseen suuntaan johtaville voimille ja tarpeille, esimerkkinä vallanhalu, nälkä, laiskuus, mukavuudenhalu ja ahneus, kuten Herder -ruotsintaja Martin Tegen asian tulkitsee. Sivistys oli ihmisyyteen pyrkimistä.

Herderin mukaan jokaisella ihmisellä on jotakin ainutlaatuista annettavaa. Näin syntyi moderni käsitys autenttisuudesta tavoiteltavana ideaalina ja itsensä toteuttamisesta tienä ideaaliin. Yksilön itsensä toteuttaminen on kuitenkin riippuvainen interaktiivisesta vuorovaikutuksesta toisten yksilöiden kanssa; vuorovaikutus tukee myös yksilön itsetuntemusta. Myös yhteisön tulee sivistyä. Juuri yksilöiden erilaisuus auttaa heitä tuomaan oman lisänsä kokonaisuuteen. Yhteisön rikkaus syntyy siitä, että monet äänet ja monet instrumentit soivat yhteen. Sama periaate koskee kansojen ja ihmiskunnan suhdetta. Tämän käsityksen myös Alkio omaksui.

Kansa tai kansakunta on ryhmä ihmisiä, joita on sisäinen tietoisuus siitä, että he kuuluvat yhteen ja ovat osallisia yhteisestä kulttuuriperinnöstä, toisin sanoen heillä on yhteinen kieli, yhteinen historia, yhteiset perinteet, mentaliteetti ja tavat. Herder kiinnitti arvostavan huomion kansaan ja sen henkisiin tuotoksiin, erityisesti kansanrunouteen. Kansa nousi halveksitusta alaluokasta kulttuurisesti esikuvalliseksi; kansan uusi arvostus pohjusti myös kansan valtaa. Oleellinen tavoite on, että kyetään turvaamaan yhteisöjen kiinteys ja olemassaolo, mutta tämä ei Herderin ajattelussa johda suljettuun kulttuurikäsitykseen. Päinvastoin: kulttuurien vuorovaikutus ja avoimuus vaikutteille on kulttuurin kehittymisen ehto. Impivaaralaisuus saattaa tehdä onnelliseksi, mutta se pysäyttää kulttuurin kehityksen. Herder painotti kulttuurien eroja, mutta ei hyväksynyt niiden eriarvoisuutta. Hän vastusti pontevasti esimerkiksi ihmissuvun jakamista eriarvoisiin rotuihin tai hänen aikanaan vielä karkeaa afrikkalaisten pitämistä alempiarvoisina ja orjiksi luotuina.

Kulttuuriteorian yksi poliittinen ja myös Suomessa kauaskantoinen seuraus oli ajatus, jonka mukaan kansakunta, joka kykenee luomaan itselleen kulttuurin, kykenee myös hallitsemaan itseään. Herder oli alhaalta nousevan demokraattisen hallitusmuodon kannattaja. Toimiva kansalaisyhteiskunta on tasavaltalaisen ja demokraattisen valtiomuodon perusta. Hän halusi luoda edellytykset kansalaisyhteiskunnalle, jossa vapaan ilmapiirin vallitessa voidaan ajaa ihmisyyden asiaa. Herderin demokraattiset ja tasavaltalaiset periaatteet seuraavat hänen uskostaan kansakuntien yksilöllisyyteen ja kulttuuriseen itsemääräämiseen. Tämä kansa-käsitys oli myös varhaisen keskustalaisuuden ydintä. Kansallinen kulttuuri on edelleen tärkeä kysymys, mutta samalla asia, joka tulee nykyisessä monikulttuurisessa yhteiskunnassa tulkita uudelleen. Mikä on se monikulttuurisen yhteiskunnan kansa, jolle valta perustuslain mukaan kuuluu?

Agathon Meurman ja J. V. Snellman

Kuten todettu, Snellman oli kansallisuus- ja suomalaisuusliikkeen herättäjä. Nuorella Meurmanilla oli valmius ottaa vastaan Snellmanin herätystyön aatteet, kun Snellmanin äänenkannattaja Saima alkoi Agathonin ylioppilasvuonna 1846 ilmestyä. Lehdessä nuorukaista innosti ajatus siitä, että tässä isänmaassa on omaperäinen kansa, jolla silläkin on omintakeinen tehtävä maailmassa.

Meurmanista tuli J. V. Snellmanin ihaileva ja uskollinen oppilas ja myöhemmin hänen ajatustensa edistäjä Suomessa. Kielikysymys oli tietysti näkyvin (ja nyt jo täydellisesti ratkaistu) avain, mutta vain osa siitä suuresta kysymyksestä, jonka muodostaa "Suomen kansan uuteen kukoistukseen heräävä historiallinen elämä". Oikeuksien hankkiminen suomen kielelle laajeni Suomen kansan sivistämisen vielä suuremmaksi asiaksi; taistelu suomen kielen oikeuksien puolesta oli taistelua kansan oikeuksien puolesta. Paavo Virkkunen kuvaa Agathon Meurmanin elämäkerrassa, miten "fennomania kehitti kulttuuriohjelmansa syvällisenä puolena mitä laajakantoisimman demokraattisen ja sosiaalisen ohjelman"; suomalaisuuden asia oli myös "köyhän kansan asia".

Meurman sai 1870-luvun lopulla käännettäväkseen ja toimitettavakseen Alkion mainitseman kokoelman Snellmanin Kirjoituksia aikakausikirjallisuuden alalla viitenä osana vuosina 1879 - 1883. Hän sai Snellmanin ehdotuksesta itse valikoida kirjoitukset, ja valitsi erityisesti niitä, jotka vuosikymmeniä aiemmin olivat häneen eniten vaikuttaneet. Näitä lukiessaan Alkio oli puolestaan kaksikymppinen nuori mies; heti niiden ilmestyttyä hankitut kirjat ovat täynnä alleviivauksia. Lukukirjassa on useita teemoja, jotka toistuvat Alkion kirjoituksissa. Snellmanin teksti on vahvaa ja nuoreen Alkioon vielä 1880-luvulla vaikutuksen tehnyttä pelotonta kansallista herätystyötä.

Tässä otan esimerkiksi Snellmanin Saimassa tekemän yleiskatsauksen sivistykseen, jolla hänen mukaansa on toinen merkittävämpi nimi, humaniteetti eli ihmisyys. Sivistys ei ole suora seuraus oppineisuudesta; laakeriseppeleen saanut opinharjoittajakin voi olla vailla sivistystä. Oleellista on, onko ihminen käsittänyt, "mitä aika häneltä vaatii". Sivistysaines voi olla (ja se voi puuttua) jokaisessa yhteiskuntaluokassa. Snellmanin mukaan hänen aikansa sivistys toimii perustana mm. omantunnon vapaudelle, yhtäläisille valtiollisille ja yhteiskunnallisille oikeuksille, elinkeinovapaudelle, mutta myös ihmisarvon kunnioitukselle ja nykyaikaisille pyrinnöille alempien yhteiskuntaluokkien sivistämiseksi ja vaurastuttamiseksi. Sivistyksen vastaista on tuomita lähimmäisen vakaumus ja mm. rotujen, uskontojen, oppien ja tapojen erilaisuus. Jokaisessa tulee kunnioittaa ihmisarvoa, järjen ja sivistyksen ikuista oikeutta.

Snellmanin mukaan kouluopetuksen tehtävänä on laskea sivistykselle sellainen perustus, että oppilas "oppii itse tunteman sivistyttämisen tarvetta" ja saa kyvyn itse sitä hankkia. Elämänohjeita ja periaatteita ei koskaan kukaan muu voi toiselle antaa; "niiden täytyy syntyä hedelminä indiviidin omasta työstä, ne ovat itse hankittavat, taistelemalla saatavat, ei ainoastaan omatakeisten opintojen kautta, vaan myöskin kokemuksen kautta elämänkokemuksena...". Oman sivistyskonseptinsa Snellman kiteytti tutkimukseen Akateemisesta opiskelusta. Oleellinen kysymys on suhde opittuun traditioon; millään tietämisellä ei ole totuutta, ellei se ole ajattelevan omaa vakaumusta ja oivallusta, eikä mikään teko ole siveellinen olematta subjektin vapaata itsemääräämistä. Tietämiseen ei ole muuta tietä kuin "epäilyn syntiinlankeemus, tiedonpuun hedelmän karvas jälkimaku". Ajatukset ovat sivistystyössä edelleen täyttä rautaa.

Suomalaisuusliike haki ja sai kaikupohjaa maaseudulta. Juuri tämän kylvön hedelmiä olivat Santeri Alkio, Kyösti Kallio ja monet muut. Fennomania alkoi 1800-luvun lopulla irtautua ensimmäisten sukupolvien elämänkatsomuksesta; vanhasuomalaiset konservoituivat, nuorsuomalaiset yhdistivät suomenmielisyyden ja kansanvaltaisuuden. Alkio eli muutoksen mukana ja seurasi nuorsuomalaista haraa, mutta nuorena opitut elämänkatsomuksen perusteet säilyivät ja voimistuivat vuosien kuluessa. Näistä vaikutteista omaksumansa sivistyksen Alkio halusi johdattaa nuorisoseurojen avulla kansanuorisoon.

Viime vuosisadalle tultaessa alkoi käydä selväksi, ettei nuorsuomalaisuudesta ollut merkittäväksi poliittiseksi liikkeeksi. Se jäi "esplanadipuolueeksi" ilman, että puolueella olisi ollut voima viedä suomalaisuusliikkeen aatteet koko maahan ja myös kansan syviin riveihin. Santeri Alkio ja Kyösti Kallio alkoivat pitkään epäröityään ajatella, että tarvitaan oma puolue, jossa suomenmielisyyden keskeinen sisältö laajennetaan myös maaseudulle valoa tuovalla talousohjelmalla. Maalaisliitosta tuli fennomanian kolmas haara, ja tasavaltataistelun mukana sen ylivoimainen mahtipuolue. Alkiolle tuli mahdollisuus ajaa täysillä keskeisimpiä ajatuksiaan: itsenäistä Suomea kansanvaltana ja tasavaltana, sivistystä, ihmisyyttä ja niiden edellytyksiä sekä kansan maaseudulla asuvan enemmistön elinehtojen parannusta.

Tarkastelen vielä joitakin maalaisliiton poliittista identiteettiä muokanneita tapahtumia.

Alkio tunnisti köyhän asian polttavuuden jo ennen vuoden 1918 räjähdystä. Vuonna 1914 kirjoitetussa tekstissä Alkio näkee köyhälistön riveihin ajautumisen syitä kolmelta, edelleen ajankohtaiselta tuntuvalta suunnalta: kasvatuksen ja tuen puute, satunnaiset onnettomuudet ja yhteiskuntatalouden hyökyaallot. Kohtalon uhriksi voi joutua kuka tahansa, niin "talollisten kuin tilattomienkin pojat ja tyttäret". Hän tunnistaa köyhien joukossa lahjakkaita ihmisiä, joiden lahjat eivät ole tulleet kasvatuksen kautta kehitetyiksi. Tuloksena on suunnaton määrä kansallista voimaa uinumassa kuolleena pääomana kansalaisten povissa. Alkio rinnastaa ilmiön siihen, että suuret alueet maan parhaita korpia uinuvat viljelijän puutteessa.

Tällaiset näköalat pohjustivat yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta myös maalaisliiton koulutus- ja sivistysponnistelua. Yksilön ja kansan köyhyyden vastustamisen tärkeä keino on kasvatus. Kansanopetuksen, nuorisoseuran ja sivistystä edistävän itsekasvatuksen ohella ja lisäksi Alkio korostaa ammattikasvatusta. Kaikilla nuorilla tulee olla mahdollisuus saada sellaista ammatillista opetusta, joka tekee heidät kykeneviksi hyödylliseen työhön ja antaa siten elämäntehtävän ja elinkeinon. Tästä seuraa, että kaikille sitä haluaville olisi saatava aina työtä. Alkio jatkaa pohdintaansa osuustoimintaan ja kannustaa nuorisoseuroja avaamaan mieliä yhteiskunnallisen talousopin ymmärtämiselle.

Kansallista kysymystä ja samalla kansan eheyttä voi tuskin dramaattisemmissa oloissa pohtia, kun Alkio tekee 26. lokakuuta 1918 päivätyssä kirjassaan Ihminen ja kansalainen. Kansalaissota oli hänelle tietysti valtava pettymys, ja kansalliset aatteet joutuivat tulikokeeseen. Silti eteenpäin piti katsoa. Punaisista ja valkoisista on tultava yksi kansa. Hän etsii tuhoisan yhteentörmäyksen syitä yhteiskunnallisten uudistusten puutteesta, vapaasta kilpailusta ja yhteiskunnallisen kasvatuksen puutteesta. Venäjän valta ja sitä tukeva suomalainen yläluokka oli estänyt "miltei kaikki yhteiskunnan ja kansan pohjakerroksien asemaa koskevan lainsäädännön", jossa muualla Euroopassa oli jo vähintään miespolven saavutukset. Tämä synnytti tuhoisiin seurauksiin johtaneen patoutuman.

Vapaan kilpailun oloissa oman edun ajaminen johtaa siihen, että "elinkykyisimmät, yhteiskunnallisten olojen hellimät ja luonnon erityisillä lahjoilla varustamat pysyvät voittavassa asemassa, mutta heikommat, yhteiskuntaolojen murjomat, luonnon unohtamat jäävät suureen jälkijoukkoon". Oma ongelmansa oli, että porvarilliset puolueet eivät ole ollenkaan heränneet yhteiskunnallista kasvatustehtävää varten, vaan tyytyivät vain kinastelemaan eduskunnassa "lakipykäläin ulottuvaisuuksista ja muodoista".

Mutta myönteistäkin tilanteessa oli, erityisesti "koko kansan läpi tungennut yhteiskunnallis-kansanvaltainen ajatustapa". Kansa tosin kykenee käyttämään valtaansa "vain sikäli, mikäli se on sivistyksen kautta kouluutettu tajuamaan kansakunnan edun kansalaisharrastustensa korkeimmaksi päämääräksi". Tällaisen sivistyksen yksi väline on yhteiskuntaolojen kehittäminen niin, ettei "yksikään suomalainen saa tosi aihetta valittaa kärsivänsä sortoa ja vääryyttä yhteiskunnan puolelta". Edellisestä käy ilmi, että Alkion mukaan yhteiskunnalliset olot tuottavat eriarvoisuutta. Hänen mukaansa olisi suuri kuitenkin erehdys ajatella, että ensin tehdään hyvä yhteiskunta, joka "sitte vasta tuottaisi hyviä ihmisiä". On turha yrittää luoda kansakunnalle tulevaisuutta laatimalla lakeja, joita kukaan ei noudata. Ratkaisu on henkilökohtaisen ihmisyyden viljelys ja kasvatus, jonka Alkio haluaa erikoisaineeksi myös kouluihin. Tarvitaan ihmisyyden korkean päämäärän kirkastumista yksilöinä.

Tässä katkelmina piirretty kuva keskustasta suomalaisuusliikkeen kolmantena haarana sisältää niitä aatteellisia aineksia, jotka koen edelleen omakseni ja jotka ovat erittäin motivoivia. Niiden varaan rakentui myös Suomen keskustan poliittinen linja. Se on historiamme käänteissä kyennyt oikein tunnistamaan Suomen edun tavalla, jota ei jälkikäteenkään tarvitse häpeillen selitellä. Tämä Suomi on saanut ja saa pääasiallisen poliittisen tukensa maalta, mutta maaseudun voima ei enää yksin riitä. Tarvitaan myös ne citymaalaiset, jotka tunnistavat itsensä liberaaleina, tasavaltalaisina ja demokraattisena tasa-arvon kannattajina, ja joille oman kansan kehitys, kansojen keskinäinen vuorovaikutus ja perimmiltään Alkion sanoin "ihmiskunnan onni"ovat tärkeitä arvoja.

Suomen keskustan ajatukset ovat olleet keskeinen aines suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa. Hyvinvointia pidetään usein sosiaalidemokraattien aikaansaannoksena ja kaikki kunnia heille heidän osuudestaan. Mutta samalla on sanottava, että vain sosiaalidemokraattien toteuttamana Suomi olisi kyllä ihan toisenlainen maa kuin se nyt on. Kansanvalta ja työväenvalta ovat ihan eri asioita.

Silti maailma muuttuu. Vaikka aatteen perusteet pysyisivät, poliittisen linjan on kehityttävä. Ohjelmallinen uudistaminen on erityisesti nuorten tehtävä; maailman muutos on niin raju, ettei sukupolveni enää kykene sitä kaikilta osin ymmärtämään eikä meidän pidä sitä yrittääkään.

Tehtävää on paljon.

Köyhälistön kysymys on tiedolle ja osaamiselle perustuvassa yhteiskunnassa uudella tavalla polttava. Ihminen, isänmaa ja ihmiskunta ovat edelleen tärkeä kolmio, mutta niidenkin suhteet muuttuvat. Ihmisten vieraantuminen yhteiskunnasta on pelottava ilmiö, ja vaatii ihan uutta otetta kansanvaltaan, myös virkavallan vastapainona. Monikulttuurisuus vaatii uutta ajattelua, jolle tosin on Suomessa hyvä pohja: kolmine kieliryhmineen, kaksine virallisine uskontoineen ja monine alakulttuureineen olemme kyenneet rakentamaan mallin, jossa kulttuuriltaan erilaiset ihmiset voivat kaikki olla kunnon suomalaisia ja rakentaa kansalaisina samaa maata yhteisin kansanvallan pelisäännöin.

Ilman elpyvää ajatusta sivistyksestä me tukahdutamme nuortemme aivot tietoyhteiskunnan tietomassoihin ja sielun halpaan massakulttuuriin. Nuorten yhteisöllisyyden tarvetta ei kohdata rakentavasti, ja se löytää liian usein purkautumistien yhteisöihin, joissa sivistyksen valo sammuu vihaan, väkivaltaan ja autoritaariseen alistamiseen. Ihmiskunnan tila on uudella tavalla avoin, ei vain ekologian vaan myös väestöräjähdyksen vuoksi; miljardi nuorta työtöntä ja toivotonta maapallon nuorta on ihmisyyden kannalta järkyttävä asia. Vapaa kilpailu on voimavara, mutta tarvitsee rajansa. Suuri kysymys on, miten luodaan se - Alkion sanoin - "toimelias talouselämä", joka antaa suomalaisuudelle sen aineelliset edellytykset, nyt avoimessa globaalissa maailmassa. Ajatus edistyksestä ja paremmasta tulevaisuudesta on saanut monia iskuja. Suuri kysymys on, miten toimimalle me voimme palauttaa itsellemme ja jälkeen tuleville tulevaisuuden ja toivon.