Analyysi: Yhteenmuuttamista seuraava elatusvelvollisuus hämmentää nuoria pareja – vaatimuksella pitkä historia
“Ei ole nykyaikaista ajatella, että nuoret, vasta hiljattain seurustelemaan alkaneet pariskunnat, elättäisivät toisensa. Taloudellinen riippuvuus poikaystäväni varoista tuntuu kaiken lisäksi henkilökohtaisella tasolla nöyryyttävältä ja alistavalta.”
Näin kirjoitti ninimerkki Tyttöystävä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla viime viikolla.
“On absurdi ajatus, että minun tulisi käyttää säästämäni rahat tyttöystäväni elättämiseen”, tuskaili puolestaan nimimerkki Poikaystävä Helsingin Sanomissa , kun hänen osakkeensa estivät tyttöystävää saamasta asumistukea.
Kirjoitukset kumpuavat hallituksen uudistuksesta, joka siirtää valtaosan opiskelijoista yleisen asumistuen piiriin.
Aiemmin opiskelijat saivat opintotuen asumislisää, johon kumppanin tuloilla ei ollut vaikutusta.
Opiskelijoiden maksimissaan reilun 200 euron suuruinen asumislisä oli kuitenkin iso syy opiskelijoiden taloudelliseen ahdinkoon, sillä se oli pysynyt muuttumattomana yli 20 vuotta, kun samana aikana vuokrat olivat kivunneet korkeuksiinsa.
Yleisen asumistuen piiriin siirtyminen tarkoittaa monelle opiskelijalle asumistuen merkittävää nousua, jopa tuplaantumista.
Ne, jotka asuvat työssäkäyvän kumppanin kanssa saattavat kuitenkin jatkossa jäädä kokonana ilman asumistukea, koska avopuolison oletetaan maksavan pariskunnan yhteisen vuokran.
Mistä ajatus elatusvelvollisuudesta on peräisin?
Mistä ajatus elatusvelvollisuudesta on peräisin? Aiheesta säädettiin Suomessa ensimmäistä kertaa kattavasti vuonna 1879. Silloisen vaivaishoitoasetuksen mukaan jokaisella on velvollisuus huolehtia omasta sekä tiettyjen sukulaisten elatuksesta.
Jos ihminen ei pystynyt itse huolehtimaan omista pakollisista perustarpeistaan, ensimmäisenä käännyttiin siis omaisten puoleen. Näin pyrittiin vähentämään niiden ihmisten määrä, joiden elanto riippui vaivaisavusta.
Vaivais- eli köyhäinhoidon varassa elämisellä puolestaan oli pitkään kovat yhteiskunnalliset seuraukset. Esimerkiksi vuonna 1906 yleisestä äänioikeudesta säätäessä köyhänhoitolaiset rajattiin sen ulkopuolelle.
Nykyään suomalaisen sosiaaliturvan periaatteena on yleisesti ottaen yksilöllisyys.
Elatusvelvollisuus koskee lähinnä aviopuolisoiden keskinäistä suhdetta sekä vanhempien velvollisuutta elättää alaikäisiä lapsiaan.
Sen sijaan esimerkiksi 18-vuotias kotona asuva nuori voi hakea toimeentulotukea vanhempien tuloista riippumatta.
Avopuolisot eivät lain mukaan ole velvollisia elättämään toisiaan.
Avopuolisot eivät lain mukaan ole velvollisia elättämään toisiaan.
Siksi voi tuntua kummalliselta, kun yhteinen vuokrasopimus viekin yhtäkkiä opiskelijalta oikeuden asumistukeen.
Syy tähän on, että asumistuen saajaksi lasketaan yksilön sijaan ruokakunta, jonka jäsenten odotetaan hoitavan asumisen kulut yhdessä.
Avopuolison tulot vaikuttavat myös esimerkiksi toimeentulotukeen.
Opiskelijoiden asumistuesta käytävässä keskustelussa kohtaavat uusi ajattelu sosiaaliturvasta yksilön oikeutena sekä vanha ajattelu sosiaaliturvasta köyhäinapuna.
Monen nykyjärjestelmään tottuneen mielestä yhteiskunnan tukien maksimointi lain oikeuttamalla tavalla on keskiluokkaisenkin kansalaisen perusoikeus.
Tuki- ja palvelujärjestelmän odotetaan mahdollistavan sukulaisista riippumattoman toimeentulon elämäntilanteesta riippumatta.
Puolison tuloihin sidotun sosiaaliturvan pelätään vaikeuttavan esimerkiksi väkivallan uhrien irtautumista epäterveestä suhteesta.
Toisten mielestä sosiaaliturvan pitäisi olla vihonviimeinen oljenkorsi, johon ihminen tarttuu, kun mitään muuta ei ole tehtävistä.
Tästä kertoo Sairaanhoitaja Ilona Niemen vastaus ninimerkki Tyttöystävän kirjoitukseen.
– Tahtoisin kysyä, millä tavalla valtion tuilla eläminen on taloudellista autonomiaa ja valtion rahalla eläminen avopuolison palkan sijaan itsenäisyyttä, Niemi kysyy.
Yhteenmuutto ei kaikille tarkoita entisenlaista sitoutumista toiseen.
Oman mausteensa keskusteluun tuo se, että käsitys parisuhteesta on muuttunut viime vuosikymmeninä. Yhteenmuutto ei kaikille tarkoita entisenlaista sitoutumista toiseen.
Monelle kyse on käytännön järjestelystä, kun kumppanin visiittien pelätään häiritsevän kämppisten elämää. Kihloista tai avioliitosta ei ole välttämättä edes puhuttu.
Onko näissä tilanteissa kohtuullista odottaa seurustelukumppanien elättävän toinen toisensa?
Poliitikkojen näkökulmasta kyse on lopulta rajallisten verorahojen jakamisesta.
Voidaan ajatella, että asumistuen ruokakuntakohtaisuus suuntaa tuen niille, jotka sitä eniten tarvitsevat.
Jos asumistuki olisi kokonaan yksilökohtaista, uusia edunsaajia tulisi jopa kymmeniä tuhansia, mikä tarkoittaisi valtiolle kovaa asumistukimenojen kasvua. Nämä rahat olisivat pois muista kohteista.
Toisaalta yhteisasuminen hyödyttää valtiota: se pienentää asumisen menoja ja vähentää pienten asuntojen tarvetta opiskelijakaupungeissa. Ei ole järkeä ohjata ihmisiä asumaan kallisiin yksiöihin tekemällä yhteisasumisen säännöistä liian hankalia.
Voi olla, että kompromissi löytyisi jonkinlaisen aikarajan asettamisesta yhteiselolle ennen kuin avoparien odotetaan vastaavan toinentoistensa vuokrista. Tällaista mahdollisuutta väläytteli esimerkiki Ylen aamutv:ssä haastateltu SYL:n sosiaalipolitiikan asiantuntija Silja Silvasti.
Tämä mahdollistaisi, että nuoret voisivat jatkossakin kokeilla yhteisasumista matalalla kynnyksellä ilman huolta asumistuen välittömästä menettämisestä.
Tärkeää on myös, että opiskelijoiden on mahdollista todistaa Kelalle, kun asuinkumppani on kämppis eikä avopuoliso. Tähän tarvitaan selkeitä ohjeita.