19-vuotias lääkintälotta piti kädestä, kun kuolevat sotilaat huusivat äitiä
Yö oli pimeä. Lääkintälotta Aune-Leea Huotari istui pienessä huoneessa kajaanilaisessa sotasairaalassa ja mietti, mitä tässä uskaltaisi oikein tehdä.
Hän piteli kädestä kiinni sotilasta, joka vaikersi hiljaa.
Elettiin talvisodan viimeisiä viikkoja. Huotari oli 19-vuotias. Sotamiehen keuhkot olivat niin täynnä kranaatin sirpaleita, ettei häntä voitu enää leikata. Huotarin oli käsketty olla hänen lähellään niin kauan, että lähtö tulee.
– En ollut koskaan ennen nähnyt ruumista tai kuolevaa ihmistä. Oli se järkyttävä tilanne, Huotari sanoo.
Ikkunan takana pimeys alkoi taittua aamun kajoa kohti. Mies huusi äitiään.
Sitten kuului viimeinen henkäys. Tuli hiljaista.
– En voinut muuta kuin itkeä. Itkin pari päivää ja surin valtavasti, että miksi piti käydä niin, Huotari kertoo.
Eräs vanhempi hoitaja käski lopettaa itkemisen. Huotari vastasi, ettei voi. Itku vain tulee.
– Tämä ei kuule jää sinun viimeiseksi kuolevaksi sotilaaksesi, vanhempi hoitaja paukautti tiukasti.
Eikä se jäänyt.
En voinut muuta kuin itkeä.
Aune-Leea Huotari
Talvisota oli syttynyt keskelle kainuulaisen pikkukaupungin arkea marraskuussa 1939.
Huotari muistaa, kuinka hänen perheensä istui kotona päiväkahvilla. Perheessä oli yhteensä seitsemän lasta. Huotari oli heistä vanhin.
Radiossa ilmoitettiin presidentti Kyösti Kallion puheesta tavallista raskaampaan sävyyn. Neuvostoliitto oli hyökännyt rajan yli.
– Olihan se surkea hetki. Minä aloin itkeä, äiti alkoi itkeä ja isälläkin valui iso kyynel poskia pitkin. Pikkusisarukset säikähtivät ja rupesivat oikein ulvomaan, Huotari muistelee.
Pian hänet soitettiin lääkintälotaksi Kajaanin sotasairaalaan, joka sijaitsi lähellä kotia. Lääkintälotan koulutuksen Huotari oli käynyt vähän aikaisemmin.
Ja työtä riitti.
Rintamalta tuotiin haavoittuneita. Yksi linkutti jalkaa, toisella oli käsi riekaleina, kolmas oli haavoittunut päähän, neljäs vatsaan, viides silmään, kuudes teki kuolemaa.
Kerran Huotari oli avustamassa, kun eräältä mieheltä avattiin loukkaantuneesta jalasta kipsi, joka oli kyhätty kenttäsairaalan alkeellisissa oloissa.
– Kun kipsi aukeni, näin, kuinka jalkaa pitkin vaelsivat monet pikkurillin paksuiset täivanat.
Kaiken sen näkeminen oli 19-vuotiaalle raskasta. Kaikkein raskainta oli se, että uhreissa oli niin paljon oman ikäisiä miehiä. Tai poikia, kuten Huotari itse sanoo.
Eräänä maaliskuisena päivänä Huotari kuuli radiosta, että aseet ovat hiljenneet.
Taas tuli itku. Rauha ei tuntunut oikein miltään. Kajaanissa törröttivät palaneiden talojen piiput. Kaupunkia oli pommitettu paljon.
– Se savu haisi kauan, kauan, Huotari huokaisee.
Sairaalassa jatkuivat kiireet, vaikka haavoittuneita ei enää tullut.
Kun kiire tasaantui, alkoivat lotat huoltaa tavaroita. Haavoihin tarvittavia siteitä revittiin vanhoista lakanoista, joita oli tuotu hienoista, herraskaisista taloista.
Sekin tuntui pahalta. Lakanat saattoivat olla arvokasta paksua kangasta ja niihin oli kirjailtu hienoja ommelkuvioita. Sota ei säästänyt niitäkään.
Joskus minulle annettiin pistooli käteen.
Aune-Leea Huotari
Vajaa puolitoista vuotta myöhemmin syttyi uusi sota. Taas Huotarille soitettiin.
Uhtuan suunnalle tarvittiin rohkeaa lottaa, jonka piti kuljettaa verta Kajaanista rintaman kenttäsairaaloihin ja joukkosidontapaikoille. Kukaan muu ei kuulemma uskaltaisi hommaan alkaa.
Huotari alkoi.
Hän sai kannettavakseen muutaman ison laatikon, joihin oli pakattu lasisiin pulloihin verenluovutuksissa saatua verta.
Huotari hyppäsi junaan, joka vei hänet Hyrynsalmelle. Siitä matka jatkui sotilaskuorma-autojen lavalla kohti rintamaa.
Kesällä lavalla matkustaminen sujui kohtalaisesti, mutta syksyllä tuli jäätävän kylmä. Eikä lavalla istuminen ollut aina niin turvallistakaan. Kuorma-auton hyttiin ei silti mahtunut.
– Joskus minulle annettiin lavalle pistooli käteen, sillä vihollisia saattoi vaania metsässä. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvinnut koskaan ampua ketään.
Uhtualla, aivan etulinjassa Huotari sai oman korsun, jossa hän saattoi yöpyä. Ensimmäisellä kerralla hänelle kerrottiin, että korsun viereen oli vast’ikään ammuttu kolme suomalaista. Ketään ei saisi päästää sisään, ei sitten ketään.
– Se ei minua hidastanut. Olin niin väsynyt, että nukahdin saman tien.
Huotarin kuljettama veri oli tavattoman arvokasta.
Se oli kerätty verenluovutuksina kajaanilaisilta, ja sitä tarvittiin kipeästi kenttäsairaaloissa ja joukkosidontapaikoilla. Vakavasti haavoittuneet sotilaat olivat saattaneet menettää valtavia määriä verta.
– Siksi voinkin sanoa, että olen pelastanut tuhansien miesten hengen.
Kerran Huotari huomasi jo junan liikkuessa, että verilaatikot olivat jääneet asemalle. Juna pysäytettiin, ja Huotari sai laatikkonsa. Laatikot asemalaiturille unohtaneet sotilaat saivat puolestaan melkoisen läksytyksen.
– Se oli niin tärkeää se veri, että valtion rautateiden junatkin pysäytettiin sen vuoksi, Huotari naurahtaa.
Voin sanoa, että olen pelastanut tuhansien miesten hengen.
Aune-Leea Huotari
Joukkosidontapaikoilla ja kenttäsairaaloissa oli jatkuva kiire. Huotari hyppäsi mukaan yhdeksi käsipariksi aina, kun kuljetuksiltaan ehti.
Verisiä nuoria miehiä tuotiin ja vietiin. He itkivät, valittivat ja huusivat äitiä. Toiset eivät enää valittaneet. Vainajat laitettiin kasaan ja heitä kuljetettiin kuorma-autolavoittain kohti kotimultia.
– Voi, että se oli välillä niin surkeaa. Paaritkin olivat joskus semmoisia, että miehet kantoivat kahta haapaa, joiden väliin oli viritetty henkseleitä. Niiden päällä makasi joku haavoittunut.
– Ja kun tuli pakkanen, kasoissa olevat vainajat jäätyivät. Ne olivat kuin halkoja.
Joskus Huotarin pulloissa tuoma veri ehti loppua kesken tai veriryhmä oli muuten vain väärä.
Silloin Huotari saattoi kääriä oman hihansa ylös, mikäli veriryhmä vain osui yksiin. Jatkosodassa hän luovutti verta 32 kertaa.
Viimeisen kerran Huotari lähti korsustaan kesällä 1944.
Etulinja oli tullut niin lähelle, että Huotari miltei erotti vihollisen aseiden piiput. Luodit lensivät ilmassa.
– Älä katso enää taakse, lääkäri sanoi, ja sitten mentiin.
Sota loppui myöhemmin syksyllä. Lottajärjestö kiellettiin. Se oli Huotarille kova isku.
– Lottapukua sai käyttää, mutta mitään lottajärjestöön viittaavia merkkejä ei saanut enää näkyä. Ei kauluksia, ei prenikoita, ei hihansuita, ei hihamerkkiä, ei mitään. Se oli niin surullista, etten osaa kertoakaan.
Sodan jälkeen Huotari löysi miehen, meni naimisiin ja sai kaksi lasta.
Sota oli yhä kaikkialla. Oli puutetta, oli valkeita ristejä hautausmailla, jokainen tunsi jonkun haavoittuneen. Huotarin oma mieskin oli haavoittunut sodassa.
Silti elämä jatkui. Arki oli täynnä työtä ja lapset olivat pieniä. Sotaa ei ehtinyt liikaa muistella.
Se on ollut Huotarille yksi tärkeimpiä sodan antamia opetuksia, että kaikesta voi selvitä ja aina kannattaa pyrkiä eteenpäin.
– Kun mieheni kuoli, silloin minusta tuntui, että elämäni loppui. Mutta niin se elämä on vain jatkunut, ja ihan mukavanakin vielä, hän miettii ja hymyilee.
Ovatko pojan silmät kiinni, 19-vuotias Huotari mietti sinä talvisodan päivänä, kun hän oli edellisen yön valvonut kuolevan sotilaan vierellä.
Huotari meni ruumishuoneelle tarkistamaan asiaa. Niin oli tapana tehdä.
Olivat ne kiinni.
Aamulla tuli sotamiehen äiti. Hänet oli kutsuttu katsomaan haavoittunutta poikaansa. Kuolinuutisen hän sai vasta sairaalassa.
Myöhemmin Huotari kuuli, että äiti oli menettänyt toisenkin pojan heti talvisodan alussa. Äiti jäi yksin, muita hänellä ei enää ollut. Eikä ollut kotiakaan. Se oli jäänyt Karjalan Kannakselle.
– Se vain lisäsi sen kaiken järkyttävyyttä, Huotari huokaisee.
Yhä edelleenkin Huotari vie kukkia miehen sankarihaudalle Kajaanin kirkkotarhaan. Kukkia saa moni muukin. Huotarin mukaan Kajaanin sankarivainajista joka kymmenes oli hänelle tuttu.
– Monta kertaa olen tyynyyni itkenyt, että miten se kaikki onkaan voinut meille tapahtua.
Katkera Huotari ei halua kuitenkaan olla, ei missään nimessä. Tosiasiat on hyväksyttävä osana elämää.
– Menihän se nuoruus siinä sodan tuoksinnassa. Silti en osaa ajatella, että nuoruus olisi jotenkin menetetty. Elin nuoruuteni niissä oloissa. En kadu päivääkään, jotka silloin koin.
Itsenäisyyspäivän valtakunnallinen paraati järjestetään tänä vuonna Kajaanissa. Aune-Leea Huotari ottaa paraatin vastaan Maavoimien komentajan kenraaliluutnantti Seppo Toivosen kanssa.