Ei yllätysuutinen, vaikka ei toivottukaan
Tampereella viikonvaihteessa politiikka- ja toimintapäiviään viettävä keskusta sai käytäväpuheiden aiheen, kun puolueen kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen ilmoitti torstaina perustavansa uuden puolueen.
Ei tästä keskustassa suuresti yllätytty, vaikka uutista ei toivottukaan.
Viime aikojen tapahtumat ovat osoittaneet, että Väyrynen on kasvanut niin suureksi, että hän ei keskustaan enää oikein sovi.
Väyrysen ajatuksissa on yhä paljon sellaista, mikä saa vastakaikua keskustassa.
Mutta ei politiikka ole vaatimuksia ja nyrkin lyömistä pöytään. Jos poliitikko todella haluaa edistää tärkeinä pitämiään asioita, hänen on osattava vakuuttaa muutkin. Hänen on löydettävä yhteistyöhön halukkaita.
Silloin tarvitaan yhteistyön taitoja.
Keskustaväki arvostaisi kyllä kunniapuheenjohtajaansa, mutta odottaa, että myös tämä arvostaisi puoluettaan.
Eikö se merkitse sitä, että puolueen johtoa tuetaan – pyyteettömästikin ja varsinkin vaikeina hetkinä?
Eikö se merkitse sitä, että ymmärretään ja hyväksytään puoluedemokratian mukaisesti syntyneet päätökset?
Ja eikö se merkitse sitäkin, että alkiolaisen kohtuuden hengessä kukaan ei erehdy pitämään itseään korvaamattomana ja ylivertaisena?
Keskustaväki arvostaisi kyllä kunniapuheenjohtajaansa, mutta odottaa, että myös tämä arvostaisi puoluettaan.
Väyrysen uusi puolue olisi eriskummallinen.
Sen jäseninä voisivat olla vain kansanedustajat ja Euroopan parlamentin jäsenet, jotka muodostaisivat puolueen hallituksen.
Puolue tarvitsee 5 000 kannattajaa, jotta se voidaan merkitä puoluerekisteriin. Jäseniksi he eivät pääsisi.
Tosin on vielä viisasta odottaa, hyväksyykö oikeusviranomainen tällaista puoluerakennetta. Sitähän voi hyvällä syyllä nimittää myös suomalaisen demokraattisen toiminnan irvikuvaksi.
Mutta Väyrysen valtapeli saattaa olla riskialtista.
Viime eduskuntavaaleissa Väyrynen oli Lapin vaalipiirissä keskustan ehdokkaana. Hän sai 6 889 ääntä. Sillä hänet valittiin keskustan listalta toisena.
Jos Väyrynen olisi ollut ehdokkaana omalla listallaan, hänen listansa olisi tarvinnut 10 944 ääntä yhteen kansanedustajan paikkaan.
Tuskin kukaan odottaa, että muita nykyisiä kansanedustajia tai europarlamentaarikkoja siirtyisi uuteen puolueeseen.
Voi siis käydä jopa niinkin, että Väyrynen on puolueensa ensimmäinen ja viimeinen jäsen.
Mutta suunnitelma valaisee Väyrysen aivoituksia.
Tällainen puolue pysyy varmasti hänen työkalunaan ja käsissään, eikä ryhdy ryppyilemään joutavia puoluedemokratiasta. Puheenjohtajavaalikin on helppo hoidella.
Vapaassa maassa saa kukin toimia tavoillaan.
Keskustaväen kommenteissa on kuitenkin toistunut sana ”surullinen”. Se ei niinkään kuvaa huolta puolueesta. Puolue kestää kyllä Väyrysen lähdön.
Sen sijaan se kuvaa surua siitä, että suuren työn keskustan puolesta tehnyt Väyrynen hylkää vanhoilla päivillään ne, jotka ovat häntä tässä työssä tukeneet ja auttaneet.
Varsinkaan kunniapuheenjohtajalle se ei ole erityisen kunniallista.
Keskustan edellinen kunniapuheenjohtaja Johannes Virolainen valitsi toisenlaisen tien.
Hän oli lojaali hänet äänestyksessä voittaneelle Väyryselle, ja teki vielä monia suuria palveluksia puolueelleen.
Virolaisen legendaarinen neuvo oli: ”Kansa on puhunut, pulinat pois.”
Hyvä ohje edelleen.