Kertapolitiikasta kestävämpää
Politiikka ei tule koskaan valmiiksi. Eteenpäin mennään vaalikausi kerrallaan.
Presidentillä on meilläkin nykyisin kahden kauden normaalipesti. Yksi kausi on jotenkin vajaa, kuten kävi Martti Ahtisaarelle. Sauli Niinistöllä on hyvät mahdollisuudet normaaliin tuplakauteen.
Hallituksen kausi jää yhä helpommin yhteen. Niin kävi Jyrki Kataisen ministeristölle, joka ei päässyt edes kunnolla alkuun ja Esko Aholle, jonka hallitus selviytyi, mutta ylivoimainen kriisi tarjosi kuitenkin mahdollisuuden oppositiolle.
Paavo Lipponen ja Matti Vanhanen saivat pääministerinä normaalina pidettävän jatkokauden. Vanhasella joukkue tosin uusiutui, kun pääkumppani vaihtui sosiaalidemokraateista kokoomukseen.
Presidentille jääminen yhteen kauteen on normaalitilanteessa selvä epäonnistuminen. Osittain se on sitä hallituksellekin. Sen koki Jyrki Katainen ilman mitään erityistä henkilökohtaista syytä.
Angela Merkel hakee Saksassa jo neljättä hallituskautta. Hänkin on hallinnut vaihtuvin koalitioin. Vaikka hänellä on edelleen hyvä maine, kypsyminen uhkaa olla edessä.
Ratkaisevaa saattaa olla tuoreen uskottavan haastajan ilmaantuminen. Hän on EU-parlamentista löydetty demari Martin Schulz.
Hallituksen kausi jää yhä helpommin yhteen.
Juha Sipilän hallitus on joutunut kokemaan alkutaipaleellaan kaikki mahdolliset tulikasteet, joita nykyaikainen julkisuus ja oppositiopolitiikka voi vaikea taloustilanteen tukemana keksiä.
Sipilä lähti urakkaan tulos tai ulos -periaatteella, ja on jo kerran uhannut lyödä hanskat tiskiin. Vaikeuksia, joita nykyisin on tapana nimittää haasteiksi, on ollut riittämiin.
Kun puoliväliriihi lämpiää, mahdollisuudet selviytyä hallituskaudesta kunnialla ja päästä jopa kaiken kruunaavalle jatkokaudelle näyttävät paremmilta kuin kertaakaan aikaisemmin. Kaikki on kuitenkin yhä kesken.