Jalka pois jarrulta, Suomi!
Eduskuntavaalien jälkeen on saatu konkreettista koirakoulua siitä, miksi Suomi on ajautunut suohon, ja miksi sieltä nouseminen on niin vaikeaa.
Jalka on aivan liian tukevasti jarrulla.
Yhtenään saadaan kouluesimerkkejä muutosvastarinnasta. Jokainen uusi ehdotus saa aina heti silmilleen tukun perusteluja, miksi esitetty uudistus EI voi toimia.
Monesti ehdotukseen ei ole selvästikään edes perehdytty, ennen kuin musta käsi on heilahtanut.
Niin opposition kuin tavallisten kansalaistenkin kommentteja koristavat sanat ”ei, uhka, vaara, riski” – kuten keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä listasi puoluevaltuustopuheessaan.
On hyvä huomata, että ei-politiikka joutuu yleensä aina lopulta häviölle.
Paljolta säästyttäisiin, jos ajatus käännettäisiin toisin päin. Ajateltaisiin, miten uudistus olisi viisainta toteuttaa.
Silloin, kun tätä viisautta etsitään, mahdolliset riskitkin ovat pienimmillään.
Siitä kun ei kuitenkaan päästä mihinkään, että yhteiskuntaa on uudistettava. Jokainen maailman menoa seuraava näkee, että jos uudistustyötä ei tehdä yhdessä ja hallitusti, kehitys etenee omin päin.
On hyvä huomata sekin, että ei-politiikka joutuu yleensä aina lopulta häviölle.
Kansakunnan hyvässä muistissa on esimerkiksi entisen pääministerin Matti Vanhasen taannoinen ehdotus eläkeiän nostamista. Se syntyi ”Rukan lumilla”.
Vanhasen ajatukset torjuttiin jyrkästi ja laajasti. Niille naurettiin eikä niitä edes yritetty ymmärtää.
Miten asiat ovat nyt?
Vanhasen ajatukset on toteutettu. Lopulta kaikki ovat ymmärtäneet, että kun kansalaisten keskimääräinen elinikä kasvaa nopeaa vauhtia, eläkejärjestelmä ei kestä ilman uudistamista.
Mutta monta vuotta tähän mielenmuutokseen meni. Ne vuodet olivat tuhlausta.
Keskustan ideologinen isä Santeri Alkio oli alusta lähtien suuri uudistaja.
Hänen mielestään juuri perustetun maalaisliiton ”tuli asettua yhteiskuntaa uudistavien aatteiden etunenään”, ja hänen mielessään oli ainaisen edistyksen ajatus. Hän kirjoitti näinkin: ”Kaikki sivistystaistelu tarkoittaa vanhan, yli-ikäisen murskaamista ja uuden luomista.”
Tätä ravistelua ja uuden rakentamista tarvitaan nyt enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Tämä johtuu siitäkin, että kokonainen vaalikausi meni ihmetellessä. Silloin kaikki uudistukset jäivät tekemättä, kun ei ollut rohkeutta ja taitoa.
Nyt uudistusehdotuksia totisesti on – eikä ihme, kun Alkion perilliset ovat taas ruorissa.
Olisiko liikaa pyydetty, että ne, joilla ei ollut omaa uudistuskykyä, eivät yrittäisi kampittaa kaiken aikaa niitä, joiden käsiin suomalaiset ovat hallitusvallan nyt antaneet?