Älä anna lapselle lasista joulua
Lapsuudenystäväni Laura ei pitänyt joulusta. Kun marraskuu kääntyi joulukuuksi ja mitä enemmän me muut lapset odotimme aattoa ja joulunaikaa, sitä ahdistuneemmaksi Laura kävi.
Lauralla oli kaksi pikkuveljeä, jotka hekään eivät pitäneet joulusta, ja pikkuhiljaa meihin muihin lapsiin hiipi ajatus, että Laura veljineen on hiukan omituinen. Jouluhan oli maailman parasta aikaa!
Huolimatta siitä, ettei Laura pitänyt joulusta, meille ja perheellemme joulunaika oli juhlaa.
Pitkän odotuksen jälkeen valkeni aattoaamu, joka ei näyttänyt etenevän iltaan millään.
Minähän en joulupukkiin enää uskonut, mutta taisinpa vielä kahdeksan vanhanakin piiloutua mummon kamariin kun joulupukki kolisteli eteisessä.
Tiesinhän minä, että se oli naapurin Jukka, mutta silti se jännitys oli jotain käsiä tärisyttävää.
Vanhemmillemme jouluaatto tuskin oli mikään ihanuus, ainakaan mitä meihin neljään tenavaan tuli; välillä riitelimme lähes tukkanuottasille asti ja saimme vanhempamme hulluuden partaalle jankutuksellamme.
Koska ilta tulee? Milloin pukki tulee?
Televisiossa pyörivät Rosvo-Rudolfit ja muut sen ajan piirretyt, mutta sitä ei kukaan jaksanut katsoa.
Ilta oli tärkein eikä meinannut tulla – ja sitten kun pukki viimein tuli, lahjasäkki mukanaan ja ukin karvavuorinen takki nurinpäin päällään, minä vanhimpana pakenin sinne mummun kamariin ja nuoremmat huusivat pelosta kuin syötävät.
Pukki kyseli naamarin takaa liikkumattomin huulin, oliko meillä kilttejä lapsia, ja olihan niitä – parku vain päättyi vasta kun pukki poistui pihalle.
Sen jälkeen hyökkäsimme lahjasäkin kimppuun kuin hyeenalauma, mutta silti joulusta mahtavimmat muistot ovat perheen yhdessäolo, jouluruoat, joulun rauha, kuusi ja piparit…
Tapasin Lauran muutama vuosi sitten ennen joulua tavaratalossa.
Koska edellisestä tapaamisesta oli vierähtänyt jo vuosia, päätimme istahtaa hetkeksi vaihtamaan kuulumisia.
Siinä cappuccinot neniemme alla paransimme maailmaa hetken. Totta kai keskustelu kääntyi jouluun ja jouluvalmisteluihin.
En voi sanoa yllättyneeni kuullessani, ettei Laura vieläkään ollut jouluihminen. Ei hänestä sellaista koskaan tulisikaan.
Toki tiesin, mistä Lauran jouluviha johtui, sillä jossain vaiheessa nuoruusvuosiamme Laura kertoi meille muille, ettei hänen lapsuudessaan eteisessä aattona kolistellut joulupukki vaan isä, jonka joulutapoihin kuului pari pulloa kirkasta.
Aatto oli pelkoa siitä, ettei sanoisi mitään väärää, ettei isä vain suuttuisi, ja silti isä suuttui.
Usein Lauran äiti otti lapset ja auton ja joskus he menivät äidin ystävän luo yöksi tai vain ajelivat niin kauan, että isä ehti sammua.
Yhä vielä, yli nelikymppisenäkin, asia oli hänelle kipeä.
Lapsuuden muistot olivat juurtuneet niin syvälle, etteivät ne kadonneet minnekään vuosikausienkaan jälkeen – eivät, vaikka ne oli isän kanssa ennen isän kuolemaa pyydetty ja annettu anteeksi.
Omille lapsilleen Laura kertoi joulua laittavansa, mutta helpotus tulee vasta joulun jälkeen kun kaikki hössötys on ohi ja alkaa normaali arki.
Vähintä mitä voi aikuinen lapselle antaa, on turvallinen arki. Aikuinen voi antaa lapselle myös turvallisen joulun.
Lapsi ei ymmärrä humaltunutta aikuista, ja kipeät muistot jättävät syvät arvet. Niin syvät, ettei niitä yksi ihmiselämä riitä paikkaamaan.
Älkäämme siis antako lapsillemme lasista joulua. Lämmintä joulunaikaa ja iloa ja onnea tulevalle vuodelle.