Kaksi tuntia, kaksitoista sekuntia
Oma urheiluseurani järjestää viikoittain iltarastityyppisen kuntoilutapahtuman. Osallistujina on yleensä monipuolinen joukko kansalaisia lapsista eläkeläisiin ja tavallisista perheenäideistä aina SM-tason kilpasuunnistajiin asti.
Kaikille osanottajille otetaan omalta radalta henkilökohtainen aika elektronisen leimausjärjestelmän avulla, mutta maastoon voi lähteä rasteja etsimään myös pelkän kartan kanssa ilman paineita loppuajasta tai netissä julkaistavasta tulosluettelosta. Yksin tai yhdessä kaverin kanssa.
Yllättävän moni, lähestulkoon kaikki, ajanoton kuitenkin haluavat. Tai ainakin emit-leimaukseen avulla tapahtuvan kontrollin siitä, että ovat selvittäneet oman taitotasonsa mukaisen radan läpi ja käyneet kaikilla oikeilla rasteilla.
Aika hupenee hiljalleen tummuvana syksyisenä iltana nopeasti. Siitä sain havainnollisen esimerkin toimiessani iltarastien järjestelyvuorossa.
Edellisestä maaliintulosta oli kulunut jo yli puoli tuntia, mutta tietokone näytti yhden naisparivaljakon olevan edelleen maastossa.
Vaikka pimeys yltyy, niin ollaan kaupunkiympäristössä. Ei siis mitään hätää. Mitä nyt järjestäjän rastienhaku pois metsästä vähän viivähtää yön puolelle. Onneksi on otsalamppu takakontissa mukana.
Tapahtumapaikalla koululla on meneillään vanhempien ilta. Valmiiksi tulostettuja karttoja jäi yli sen verran, että vien ne rehtorille, jos tarvitsevat opetuskäyttöön.
Kun palaan takaisin, metsän reunassa on edelleen hiljaista.
Oikeassa silti olin sitkeiden naissuunnistajien suhteen. Tulivat pois juuri ennen lopullisen pimeän laskeutumista. Kaikki rastit käytynä, loppuaika 3,8 kilometrin C-radalla kaksi tuntia ja kaksitoista sekuntia.
Huomattavasti aikaa tärkeämpi on kuitenkin se tunne, mikä paistoi pimeydestä huolimatta heidän kasvoiltaan.
– Hakemista riitti, eikä oikein pystytty juoksemaan. Mutta hieno lenkki ja kokemus, kuului väsynyt mutta analyyttinen tiivistys illan tapahtumista.
Täytyy tunnustaa, että ratamestarikin hiukan herkistyi.
Tuli ahaa-elämys. Juuri näiden ihmisten takiahan iltarasteja tai kuntoilutapahtumia ylipäätään järjestetään.
Mitä merkitystä parivaljakon parituntisella sessiolla sitten on muun yhteiskunnan hyvinvointiin? Onhan maailmassa sitä paitsi oikeitakin ongelmia ruodittavaksi.
Veikkaan silti että positiivista. Luulen, etteivät naiset seuraavan työpäivän kahvikeskustelussa malta olla mainitsematta urheasta suorituksestaan. Näitä vastaavia naisia, miehiä ja kahvipöytiä Suomessa vielä onneksi riittää.
Useimmat kanssaistujat hymähtävät, mutta joku voi ottaa onkeensa. Jos nuo, niin pitäisikö minunkin. Jos ei metsään asti, niin vaikka lähistön pyörätielle. Eikä lenkin tosiaan tarvitse kestää kahta tuntia tai pimeän tuloon asti. Sopivaksi aluksi useimmille riittää jo sohvalta ylösnousu.
– Pääsenkö ensi kerralla mukaan, voi joku jopa rohjeta sanomaan.
Ennaltaehkäisevää sote-työtä parhaimmillaan. Vapaasti suomennettuna.