Kokoomus päivitti, keskusta nuorensi
Kesän puoluekokoukset on kokoustettu ja valinnat tehty. Suurimpiin otsikkoihin ylsi kokoomus, missä Petteri Orpo suisti Alexander Stubbin puheenjohtajan paikalta.
Ylioptimistisena ja kaiken kestävänä puheenjohtajana esiintyneen Stubbin olisi kannattanut pitää suistumisen jälkeinen kiitospuheensa ennen äänestystä, eikä marssittaa isoa ylistyskuoroa estradille.
Sen tunnustaminen, että puheenjohtajuuden ja pääministerikauden aikana välillä tuli unen sijasta silmään itku pitkinä yön tunteina olisi hellyttänyt monta kokousedustajaa ja jatko olisi varmistunut.
Eivät kokoomuslaisetkaan niin kovasydämisiä ole, etteivätkö olisi arvostaneet rehellistä puhetta teflonjargonia enemmän.
Orpo aloitti puheenjohtajakautensa miehekkäästi vaatimalla hallitukselta aktiivisempia työllistämistoimia, jotta 110 000 työpaikkatavoite täyttyy.
Uhkauksen muotoon puetulla vaatimuksella hän tuskin saa hallituskriisiä aikaan. Sama tavoite on varmasti myös keskustalla ja perussuomalaisilla.
Orpon puheenjohtajuudella kokoomus palaa samantyyliseen muottiin kuin se oli Jyrki Kataisen johtaessa puoluetta. Päivitettyyn kataiskokoomukseen.
Orpo tunnetaan tolkun miehenä, ja häneen on suomalaisten helpompi samaistua kuin Stubbiin. Varsinkin keskustan on syytä laittaa tutka pyörimään, ettei väki hyppää toiseen junaan.
Keskustan puoluekokous vaihtoi puoluesihteeriä ja varapuheenjohtajia.
Ne eivät enää herätä yhtä suurta kiinnostusta kuin puheenjohtajan vaihtaminen. Kuka osaa ulkomuistista luetella eri puolueiden puoluesihteerit ja varapuheenjohtajat?
Keskustassa heillä on ilmeisesti suurempi merkitys kuin monessa muussa puolueessa.
Puheenjohtaja Juha Sipilän ”unelmajoukkue” uudistui ja nuorentui melkoisesti. Siinä on uudella sakilla opettelemista, eikä nuoruudeninto ainakaan heti korvaa Anu Vehviläisen, Annika Saarikon ja Timo Laanisen kokemusta ja poliittista hoksnokkaa.
Ja valitsi keskusta presidenttiehdokkaankin. Matti Vanhanen on hyvissä asemissa, jos Sauli Niinistö sattuisi heittäytymään puolivallattomaksi ukkomiehesi.
Siitä vain ei ole mitään viitteitä. Kuten ei ole jatkoaikeistakaan.
Vasemmistoliitto sai puheenjohtajakseen Li Anderssonin.
Andersson vetoaa varmaan moniin vihreitä äänestäneisiin. Korpikommunistien ja rasvakouraduunareiden voi olla vaikeampi samaistua häneen.
Andersson on sujuvasanainen ja nokkela, mutta ihmeitä puolueen kannatuksen kasvattamisessa on häneltäkään turha odottaa.
Vasemmistoliitossa Andersson ei särkenyt lasikattoa, sillä sen teki jo kauan sitten Suvi-Anne Siimes.
Ruotsalaisessa kansanpuolueessa lasikatto sen sijaan räsähti rikki rytinällä, kun Anna-Maja Henriksson nousi ensimmäisenä naisena puolueen puheenjohtajaksi.
Henriksson ei ole mikään kansanvillitsijä, mutta kovin suuria sirkustemppuja häneltä ei odotetakaan.
Puolue kerää uskollisten ruotsinkielisten äänet vaalista vaaliin ja säilyttää hänenkin johdossaan sinnikkäästi asemansa noin viiden prosentin pienpuolueiden kastissa.