Paikallisen harkinnan markkinat
Järjen käyttö sallittu. Perustuu yksilökohtaiseen harkintaan.
Lohdulliset lauseet ainakin työttömän näkökulmasta jäivät päällimmäisinä mieleen työttömyysturvan uudistusta käsitelleestä tiedotustilaisuudesta.
Eli työttömän velvollisuuksia ottaa työtä vastaan kiristetään, mutta ehdotonta pakkoa ei (nähtävästi) edelleenkään ole.
Jos ei tarjottu homma jostain syystä miellytä, niin sitten harkitaan, neuvotellaan ja käytetään maalais- tai kaupunkilaisjärkeä. Ei riidellen, vaan paikallisen tutun työkkärin kanssa yhdessä sopien.
Näinhän sen pitäisi mennä, jos ministeriön kaavailu toteutuu myös käytännössä.
Sen verran arkoihin asioihin työministeriö on omassa tehostamispaketissaan puuttumassa, että ”paikallisen sopimisen kortti” on välttämätön työkalu, jos hanke aiotaan saattaa kunnialla maaliin asti.
Ammattisuoja on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen niin vahva argumentti, että sen yli ei noin vain kävellä.
Insinööri ei tiskaa tai maisteri ei siivoa ovat tietysti pakolliset argumentit ministerin vastauksissa, mutta missä raja sitten menee?
Äärilaidalta toiselle ei työelämässä edelleenkään pompita, mutta kuka voi joutua tekemään mitä, missä ja milloin? Koulutustaso, työuran pituus vai mikä määrää? No, tätä varten on onneksi paikallisen järjen käyttö sallittu.
Tunteita herättää varmasti myös velvoite ottaa vastaan kokoaikatyötä, josta palkka jää pienemmäksi kuin työttömyyskorvaus.
Ministeri Lindströmin mukaan näitä tapauksia löytyy yllättävän paljon. Ollen taannoin itsekin elävä esimerkki, mihin olisi voinut joutua tai päästä.
Eli lihavilta ansiosidonnaisilta suoraan jatkuvasti lisääntyviin matalapalkkahommiin. Näinkö se menee? Teoriassa kyllä, käytännössä ei.
Ehkä ay-liikkeen ei tässä kohdassa edes tarvitse pillastua tai nousta takajaloilleen. Siksi hurjalta esitys kuulostaa. Mutta onneksi pykälä voidaan kuitata paikallisen sopimisen klausuulilla.
Entäpä sitten oman auton käyttö työllistymiseen. Suomalaisen työttömän on jatkossa käytettävä pyhää lehmäänsä työmatkoihin, jos sellaisen omistaa. Jopa kolme tuntia päivässä.
Autoa ei tarvitse hankkia, mutta sillä pitää ajaa, jos auto kerran on olemassa.
Kuka työtön haluaa jatkossa olla autonomistaja, jos sillä joutuu ajamaan kolmekin tuntia päivässä korvausta huonommin palkattuun työhön? En minä ainakaan.
Mutta entäpä jos auto onkin vaikka vaimon nimissä. Vaimon, joka tarvitsee sitä omiin menoihinsa.
Pitääkö hänen luovuttaa se työttömän käyttöön? Tai jos kyseessä on vasta avovaimo tai -mies? Onko tilanne silloin erilainen?
No, tätäkin varten on onneksi olemassa järjen käyttöä korostava pykälä.
Eikä kannata ymmärtää tätä tekstiä väärin.
Ei työministeriön esitys mitään pakollista huuhaata tai näennäistä kiristämistä ole. Tai vastuunsiirtoa paikallisille viranomaisille.
Parasta esityksessä on se, että työttömät työnhakijat saadaan varmasti paneutumaan omaan tilanteeseensa entistä paremmin. Ja nimenomaan ne työttömät, joilla on todellista halua työllistyä.
Sen sijaan pakkotyölaitoksia ministeriö ei sentään ole perustamassa. Ne, jotka työn syrjään eivät syystä tai toisesta halua koskaan tarttua, voivat olla sen tekemättä jatkossakin.
Paikallisesta tai muustakaan sopimisesta tuon taivaallista välittämättä.